Sydäntä raastavaa. Sitä se on. Vaikka kääntäisi asiaa miten päin tahansa. On sydäntä raastavaa vastailla lapsen kysymyksiin erosta. Tai kuunnella lapsen toiveita vanhempien yhteen palaamisesta. Tai kuulla lapsen ikävää vuoroin sen toisen ja vuoroin mun luo. Sydäntä raastavaa.
Tällä kertaa eroa on pohtinut keskimmäinen, seiskavee tyvär, ekaluokkalainen keiju. Sillä oli huono päivä, ja toinenkin, kaikki kiukutti ja murjotuskatseet mustensi koko maailman. Kaikki oli typerää ja tyhmää ja mikään ei ollu kivaa. Lopulta kiukkuitkupotkukohtauksen keskeltä paljastui, että isiä on ikävä *riips* ja kaikkia isin lähellä asuvia kaveita *riips* ja on ihan tyhmää olla niin pitkään äitin luona *riips*. Ja sitten mietittiin, kuinka kivaa olisi jos isi asuisi kanssa täällä meidän kanssa *riips*. Niin, oishan se *riips*. Täydellisessä maailmassa *riips*. Oishan se kivaa, kun ei tarttis lasten miettiä tämmösiä *riips*.Oishan se *RIIPS*RIIPS*.
Rintaan riipaisee, useinkin. Eron jälkeen. Ihan pienistäkin jutuista. Kun ei osaa selittää toisille, miksei voinut vain rakastaa ja olla onnellinen. Vaikka tietää, että kovasti yritti. Enemmänkin kuin kovasti. Enemmän kuin olisi ehkä pitänytkään. Ja kuitenkin sitä miettii.. olisiko sittenkin voinut vain jatkaa, lasten takia? Olisiko kaikki saatu toimimaan, joskus? Voiko eroa lasten isästä antaa itselleen anteeksi koskaan? Pystyykö lapset antamaan anteeksi?
Keijun kanssa tilanne ratkaistiin lopulta soittamalla isille, ja sovittiin, että Keiju menee yhdeksi yöksi sinne. Ja uimaan sen kans. Jos sitten taas jaksaisi hymyillä. Ja kyllä se sitten jaksoikin. huoh. Onneksi tässä sopassa on kaksi vanhempaa, jotka tajuaa, että joskus pitää joustaa, että jaksaa lapset hymyillä. Vaikkei oiskaan oma viikko lasten kanssa. Tai vaikka olisikin suunnitellut jotain muuta. Kuinka monella tilanne on erilainen, miten ne lapset jaksaa joustaa joustamistaan aikuisten sotkujen keskellä? Kun nämäkin joutuu joustamaan niin paljon. Minun valintojen vuoksi. Ne elää elämänsä alkumetrit minun ehdoilla. Minun elämässä. Mikä kamala vastuu. Ja vaikka kuinka yrittää rakentaa niiden elämän alun mahdollisimman hyväksi, se ei aina onnistu. Täällä oikeassa maailmassa. Ja se riipaisee. *RIIIPS*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti