Yksi parhaista puolista erossa on se, että joskus saa viettää elämää ilman lapsia. Sitä sellaista, jossa ei tarvitse miettiä ruoka- tai nukkumaanmenoaikoja. Sellaista, jossa saa valvoa vuorokauden ympäri ja istua iltamyöhiin nuotioretkillä ja tavata ystäviä ja tutustua ventovieraisiin. Tänä viikonloppuna on vietetty taas pitkästä aikaa sellaista, elämänmakuista elämää.
Perjantaina matkaan luomukaupan kahvilasta tarttui yksi yöpaikkaa vailla oleva katusoittaja maailman turuilta ja illalla kuunneltiin mahassa kasvavan puolikkaan isän soittoa muutaman superihanan kansanmusiikkiyhtyeen keikalla, istuttiin aamuyöhön asti kotibileissä laulaen kehtolauluja ja kikateltiin kuivattujen hedelmien uusionimille. (Pohdintana mm. miksi kuivattuja viinirypäleitä kutsutaan täysin epäloogisesti rusinoiksi, mutta kuivattuja banaanilastuja ei esimerkiksi tuupeloiksi??)
Lauantaina nukuttiin ihanan pitkään ja juotiin sata kupillista teetä ja saunottiin ennen kuin lähdettiin penkomaan (aika lailla laittomasti kylläkin) yhden hylätyn kirpparin antimia: mukaan tarttui mm. muutama hauska levy, ihania kankaita, laatikollinen erilaisia kukkien ja vihanneksien siemeniä, purkillinen liituja, kukkapöytä ja purnukoita. Sitten paisteltiin iltaan asti makkaraa auringossa meren rannan kallioilla poikien uidessa jäälauttojen seassa ja ajeltiin vielä kalasatamaan katselemaan maailman kauneinta auringonlaskua. Kaiken onnen ja rakkauden keskellä mie huomasin ihmeekseni haaveilevani kesähäistä majakkasaaren rantakivillä. Hupsista.
Viime viikko on ollut lievästi sanoen toimintapainotteinen. Härdelliä on ylläpitänyt kaksi siskoa, toinen junan tuomana pohjosen suunnasta ja toinen lentäen valtamerien takaa. Ja sen toisen lapset, ja mun lapset. Tusinasakilla pörrätty monta päivää ja kun porukassa on ollut myös 5 alle kouluikäistä, on touhu pyörinyt aika lailla ruoka-tiski-ruoka-uni-vaipanvaihto-osastolla suurimman osan ajasta.
Mutta ihana oli kikattaa siskojen kans. Sitä ei juuri voita mikään. Ja ihana oli fiilistellä vauvaa talossa, tuli konkreettisemmaksi tämä mahavuokralainenkin. Ja ennen kaikkea, oli ihana nähdä kun se, joka on välillä tosi masentunut, nauroi ja touhusi lasten kanssa ja heltyi totaalisesti vauvan hymyn edessä. Sille se teki paljon. Ja mulle teki paljon nähdä se.
Rakkautta ilmassa. Kevättä rinnassa. Talvivaatteet siististi varastossa (suurkiitos erittäin siivousintoisen siskoni) ja skeittikengät rivissä (lue läjässä) eteisessä. Tänään hymyilyttää. :)
Kun päästin irti, kun ajattelin, että luovutan, niin se, jonka päästin irti, tulikin luo. Ensin tuli viesti, jossa pyydettiin anteeksi ja luvattiin, että nyt on toisin. Sitten tuli mies, joka tuntui siltä samalta kuin se, joka se oli silloin joskus. Mietin, onko uudet masennuslääkkeet jo auttaneet pahimman yli. Tai ehkä olo on jo helpompi muuten. Tuntui kuitenkin siltä, kuin se verho, joka siinä oli aiemmin, olisi vedetty sivuun, ainakin jo raolleen.
Yhä vain se pieni ääni, se järjenhippunen, joka tuolla päässä hyppelee, huutaa mulle kurkku suorana, että "Älä nyt hyvä ihminen TAAS mene tuohon samaan lankaan!!" Mutta mie en voi sille mitään, että mun sydän ei kuuntele. Se on vain totaalisen onnellinen ollessaan taas lähellä sitä sydäntä, joka tuntee samaa voimaa itsessään. Ne vetää toisiaan magneetin tavoin ja rakentaa ympärilleen pienen kuplan, sellaisen vaaleanpunaisen, jossa ei ole muuta kuin rakkautta. Me mahdumme kuplaan juuri ja juuri, ja sen kuplan sisällä mie huomasin, että mie pystyn vihdoin tuntemaan oloni turvalliseksi. Sen kuplan sisällä tämä pieni uusi sielu kasvaa parhaimmin. Se kupla suojaa uutta elämää kaikelta, mikä on sen ulkopuolella.
Se kipu, joka tuntuu rinnassa, kun se kupla on hajallaan, on valtava. Se kipu vaikeuttaa elämää ja haittaa kaikkien ympärillä olevien elämää. Lapsia ja itseäkin on suojeltava siltä, niin hyvin kun voi. Nyt pitää keksiä säännöt sille, miten sen kuplan saisi pidettyä kasassa. Täytyy asettaa rajat, joiden sisällä on kuljettava että rakkaus riittää korjaamaan kaiken mikä on rikki.
Tänään mie päästän irti. Otan tämän kauniin, rakkaan ilmapallon käteeni, irrotan tiukan solmun ranteesta ja päästän irti. Katselen vielä pitkään sen nousua ylös ylös ylös, kunnes en enää nää sitä.
Ei ole muuta vaihtoehtoa, vaikka se sattuukin enemmän kuin ikinä mikään. Vaikka haluaisin uskoa, että rakkaus voittaa kaikki esteet ja kaikki muuttuu vielä paremmaksi, en enää usko. Nyt on vain päästettävä irti. Jos olisin yksin, en pystyisi siihen. En päästäisi irti elämäni rakkaudesta vaikka sattuisi kuinka. Mutta en ole yksin. Minulla on vatsassani uusi pieni elämä, joka tarvitsee äidin, joka pystyy keskittymään siihen, että sen elämä saa parhaan mahdollisen alun. Ja minulla on viisi, jotka joka päivä kaipaavat elämäänsä turvalliset raamit ja pysyvyyden. Luottamuksen elämään ja äidin, joka jaksaa hymyillä. Ja jotta mie jaksan hymyillä, mie tarvin elämääni turvallisuuden tunteen, luottamuksen ja raamit, joissa mie pystyn toimia.
Olen sairaan surullinen, että puolikkaan isä ei halua tätä tarpeeksi. Olen sairaan surullinen, ettei se yritä tarpeeksi. Olen sairaan surullinen, ettei se pysty tähän. En kuitenkaan voi enää odottaa. Vatsassa asuvan vuokralaisen muuttopäivä lähestyy joka päivä ja joka ikinen päivä kun mie voin huonosti, sekin voi huonosti. Jotta mie voin paremmin edes sitten kun se syntyy, on mun ymmärrettävä, etten voi pelastaa sellaista, joka ei halua tulla pelastetuksi. Ymmärrän nyt, etten voi auttaa toista elämään elämäänsä. Voin vain elää itse omaani.
En saa sitä kiinni millään. En saa sanottua tätä sille kasvokkain. Se ei jätä mulle muuta vaihtoehtoa. Yritin jo tekstaria, eilen kirjoitin, että jos se ei soita, se ei jätä mulle vaihtoehtoja. Se soitti, muttei ikinä vastannut enää uudelleen, eikä tullut lupaamaansa tapaamiseen, ei soittanut takaisin. Ei vastannut tänäänkään, ei soittanut, vaikka pyysin. Lupasin rakastaa sitä silloinkin kun on vaikeaa, ja rakastankin, aivan liikaa, tämä vain sattuu liikaa jotta voisin jatkaa. Anna anteeksi.
Varmaan jokainen äiti-ihminen tuntee käsitteen syyllisyys aika saakelin hyvin. Jokainen nainen, jolla on lapsia tietää sen jumalattoman riittämättömyyden tunteen joka seuraa ikuisesti. Ja kun lapsia on monta, niinkuin minulla, niin se syyllisyys ja riittämättömyys ainakin viisinkertaistuu. Vaikka kuinka on jo ajat sitten tajunnut, ettei kukaan tarvi kympin äitiä, että joku seiskapuoli kelpaa ihan hyvin, niin silti. Ikinä ei pysty täyttämään omia odotuksiaan. Sitten kun on eronnut yksinhuoltajaäiti, ne tunteet syyllisyyden ja riittämättömyyden kanssa on jo ihan omaa luokkaansa. Vaikka kuinka tietää, ettei se edellinen ollut hyvä kellekkään, se tunne, että on syypää lastensa perheen rikkomiseen, on helvetillinen. Ja se on jokapäiväistä. Eikä siihen enää tarvi yhtään ketään muistuttamaan siitä, kuinka mielettömän riittämätön sitä onkaan.
Lähipäivinä ympärillä hyörivät viranomaiset on osanneet olla niin sairaan tökeröitä ja typeriä kommentteineen ja vihjauksineen, että koko syyllisyyden konsepti on kääntynyt väärinpäin. Ne on saanut mut niin sairaan vihaiseksi siitä, ettei kellään löydy ymmärrystä tai todellista tukea äitiyteen tai ihmisyyteen, että se vitutus on saanu syyllisyyden vaihtumaan ylpeyteen siitä, että perhana, tässä yritetään parhaamme ja selvitään olosuhteisiin nähden sairaan hyvin. Että tulee sellanen olo, että mie oon helvetin hyvä äiti, miettikää te omissa juoruilevissa pahansuovissa pääkopissanne mitä lystäätte. Niin.
Ensin sain siis perheneuvolan eroryhmäkäynnillä perheterapeutilta ohjeen pirun raskaaseen kriisitilanteeseen, että ehkäpä yksi tai useampi lapsista voisi muuttaa suurimmaksi osaksi aikaa isänsä luo, kun voi olla niin rankkaa lapsille jos äiti on stressaantunut. Just. Niinhän sitä tehdään. Heivataan lapset muualle asumaan kun on rankkaa. Se se varmasti auttaa niitä lapsia tajuamaan, että vaikka äiti on väsynyt, se silti rakastaa niitä ihan yhtä suunnattomasti kuin aina. Ja samalla opettaa, että vaikka välillä on rankkaa, se kuuluu elämään ja siitä selvitään. Joo, kiitos ei vastasin kun järkytykseltäni tokenin. No tänään sain sitten viimeisen niitin arkkuun kun reilu kuukausi sitten uudessa päiväkodissa aloittanut kaksi vuotias on kuulema ajoittain itkuinen. Ompa jännä. Vanhempi täti-ihminen käänsi lievästi päätä vinoon ja säälivällä ilmeellä vilkuillen pikkuista, iloista vipeltäjää, kysyi että milloinkas te olettekaan eronneet, että on varmaan tosi rankkaa näin pienelle. Vittu, meinasin huutaa. Että joo, kiva ku ilmotit, eipä ookkaan tullu itelle mieleen. Ja sit se vielä kaikenlisäksi jatkoi, että niin, ja milloinkas tuo sun vauva sitten syntyykään, ihan vain niinkuin muistuttaakseen, että ei ehkä ollut ihan paras mahdollinen keino auttaa niitä kärsiviä erolapsia tekemällä niitä lisää samantien. Kas kummaa, enpä tosiaan tullut ajatelleeksi. Ja kiitti vitusti että muistutit kuinka sairaan typeriä sitä nyt ollaankaan. Viimisillä itkusilmässä-voimilla sain soperrettua jotain uudesta hotopaikasta ja ihannormisopeutumisvaikeuksista.. mutta vakuuttavuus ei tainnu olla ihan kohillaan.
Mutta, kaikkien kirosanojen keskellä sitten tosiaan tajusin, että sattuuhan ne sanat kun ne osuu ja uppoaa kunnolla sydänlihaan. Just sinne mihin sattuu eniten, sinne missä sitä rakkauttakin on eniten. Ja sen myötä tajusin sitten kaikkien kiukkujenkin keskellä, että ihan oikeasti, sehän musta tekee niin helvetin hyvän äidin, vaikka välillä sotkenkin totaalisesti kaikki asiat, kun uskallan kaikesta huolimatta näyttää lapsille, että joskus tehdään vaikeita päätöksiä ja eletään niiden kanssa. Ja että joskus on vaikeaa, mutta siitä huolimatta perheen jäsenistä pidetään huolta ja niitä rakastetaan just niillä voimilla mitä kulloinkin riittää. Ja etten mie niitä jätä ikinä vaikka ois kuinka vaikeaa. Niin, välillä on riitettävä semmonen kuus miinus äiti, joka sitten huolehtii että siinä ympärillä on silloin muita, jotain vähintään kasin tyyppejä kavereina tukemassa.
Olen miettinyt hiljaisuutta viime aikoina. Suurperheen äitinä osaan arvostaa hiljaisuutta suuresti. Ennen janosin sitä niin, että välillä olisin voinut maksaa mitä vaan yhdestä hiljaisesta viikonlopusta ilman ainuttakaan ihmistä tai ääntä missään. Nytkin sitä kyllä arvostaa, kovastikin, mutta sille on löytynyt myös kääntöpuolensa. Eronneena suurperheen äitinä joka toinen viikko on todella paljon hiljaisempi kuin joka toinen. Viikon 24h/vrk kestäneen mellestyksen jälkeen eka ilta ilman lapsia tuntuu taivaalta. Joka kerta. Mutta mitä pidempään erosta on kulunut, sitä kovemmalta tuntuu ikävä loppuviikosta. Lapsia ja ääntä taloon kaipaa jo niin että sattuu. Ja sitten kirjaimellisesti sattuu korviin taas kun ne palaa. Kontrasti on ehkä liian suuri. Kaipasiko tähän jotain balanssia?
Parisuhteessakin hiljaisuus on näyttäytynyt viime päivinä. Monin eri tavoin. On ollut kerta (kertoja), kun sanoja ei tarvita, kun tuntee toisen niin hyvin. Tietää sanomattakin. Se on ihanaa hiljaisuutta, turvallista ja tuttua. Sitten oli se yksi ihana kaunis hetki, kun olisi halunnut sanoa toiselle koko maailman, muttei uskaltanut puhua ettei säre sitä rakkautta ja kauneutta mikä siinä hetkessä on. Katsottiin ihana elokuva, Eternal Sunshine of the Spotless Mind, jossa pariskunta poistaa eron jälkeen muististaan toisensa, mutta tapaa sitten uudelleen ja rakastuu taas. Täydellisen ihana rakkaustarina, vaikkakin ihan sairaan surullinen. Osui ja uppos vähän turhankin hyvin meidän tilanteeseen. Elokuvan jälkeen istuttiin pitkään sylikkäin ja itkettiin kai molemmat. Hiljaisuudessa.
On myös niitä hetkiä, jolloin hiljaisuus huutaa kovempaa kuin mikään ääni koskaan. Tänään oli sellaisiakin. Oli miehen kaksisuuntaisen kanssa tosi huono päivä. Lapset, aamuherätys, uudet lääkkeet, huonosti nukuttu yö ja mitä vielä.. joka tapauksessa, päivä alkoi huonosti ja jatkui sellaisena pitkään. Yritin aikani jutella, ottaa kontaktia, lähestyä.. ja vastassa oli lähes täysi h-i-l-j-a-i-s-u-u-s. Aaargs. Siedän aika huonosti sitä. Sitä hiljaisuutta, jossa toinen ilmaisee hiljaisuudellaan valtaa tai mitä lie, ikävää silti. Asiaa selittänee, että erosin vajaa vuosi sitten 12 vuoden suhteesta miehen kanssa, joka ei juurikaan puhunut, juurikaan mistään. Huomasin taas, että kun uusi parisuhde muistuttaa siitä, josta kivuliaasti on juuri päässyt eroon, se repäisee aika monta laastaria kerralla ja paljastaa niitä märkiviä haavoja vanhoista jutuista ja soppa alkaa olemaan valmis. Miehen keikkareissu lähikaupunkiin antoi tällä kertaa välimatkaa hengittää ja yllättäen hiljaisuus vaihtuikin asemalta soitettuun puheluun. Oli jo parempi fiilis. Sillä ainakin. Ja puhelun jälkeen mullakin.
Tätä elämä kai on bipomiehen rinnalla. Tietynlaista varuillaan oloa. Ja siitä puhuinkin sille tänään, että voisi olla parempi, jos toinen menisi silloin kotiinsa, kun yhtäkkinen viisipäinen superaikaisin heräävä, kikattava, kiljuva lauma saapuu näille nurkille. Ainakin jos ahdistaa. Kun se ei taas ole reilua kellekkään, jos ei saa rauhassa kiljua ja kikattaa. Ja niin se kai nyt meneekin, sinne toiseen kotiin, niinkuin itse ehdotin. Ja arvatkaa vaan itkinkö sitten kuitenkin silmäni punaiseksi kun se lähti. Itkimpä hyvinkin.
Mutta, hiljaisuus on asia, jota mie voisin opetella. Sitä, että luottaa asioiden hoituvan ajallaan ihan oikein ilman minun osuuttani. Opetella olemaan hiljaa ja luottamaan siihen, että elämä kantaa. Opetella kuuntelemaan hiljaisuutta. Ja opetella sietämään hiljaisuutta.
Vihdoin bipomies palasi tähän maailmaan. Tarvittiin rohkeutta, kaksi poliisia, ambulanssi ja päivä päivystyksessä, mutta vihdoin se palasi.
Pääsiäinen oli tuskastuttavan pitkä. Tunne, että nyt pitää toimia odottamisen sijaan kasvoi jo niin suureksi, että se salpasi hengityksen. Maanantaina soitin poliisille ja sanoin että hätä on liian suuri ja sisälle asuntoon pitää päästä. Vietimme päivän päivystyksessä, mutta psykiatri ei nähnyt lopulta kuitenkaan syytä osastohoitoon ja palasimme pitkän päivän jälkeen takaisin. Turha päivä ei kuitenkaan ollut. Neutraali ympäristö ja tekemätön odotus mursivat lopulta kaikessa hiljaisuudessaan muuriin pieniä aukkoja. Ja tämä pieni potkiva otus mun mahassa rikkoi aukkoja potkuillaan suuremmiksi ja suuremmiksi. Isä tunsi vihdoin ensimmäistä kertaa liikkeet omiin käsiinsä. Voi rakkautta. Sitä parantavaa rakkautta. Ja ilta pimeässä kylpyammeessa lojuen auttoi puhumaan. Auttoi kuulemaan toista ja näkemään sen, mitä ei voi ymmärtää.
Luultavasti edellisaamun shokkiherätyksen aikaansaama alkava hypovaihe saivat tulevan isän mukaan myös mun ensimmäiselle käynnille vauvatiimiin aamuvarhaisin tiistaina (mikä on jo itsesssään ihme, aikainen aamuherätys!). Kaikki minun ennakkoluulot masuasukista lässyttävästä vauvatiimin tätistä karisi jo eteisessä. Ihana, suorapuheinen, työnsä osaava aikuinen ihminen vastassa. Ja se otti tosissaan mun huolen ja pelot ja surut. Ja ymmärsi ettei masentunut ihminen jaksa välttämättä puhua kauheasti jos voimat menee kaikki siihen että saa pidettyä itsensä kasassa. Ja se vakuutti varmasti meidät molemmat siitä, että jotain on muututtava ja apua saatava. Vihdoin joku kuuli avunhuutoni oikein. Menemme ensi viikolla uudestaan.
Omat tunteet on yhä ihan pinnalla koko ajan. Ne kuitenkin siivilöityy helpotuksen tuoman vaaleanpunaisen sumun läpi. Yksi kuolema on ohi ja uusi syntymä on käsillä. Nyt eletään kohdussa. Lillutaan. Ei pysty tekemään isoja päätöksiä ihan vielä. Nyt ihmetellään ja ollaan. Mietitään miten toisen sormet tuntuu taas niin hyviltä omissa sormissa. Puhutaan yömyöhään. Itketään välillä. Nauretaankin.
Rakkaus on joskus niin syvää että se sattuu. Ihan konkreettisesti sattuu. Onneksi se joskus tuntuu myös tältä. Onnelta. Hyvältä.
Ja vaikka egon pelko yrittää vakuuttaa minut suojamuurien tärkeydestä, en kuuntele, koska olen päättänyt elää täysillä, ilman muureja. Silläkin uhalla, että saan yhä uudestaan ja uudestaan osumia, jotka sattuvat. Elän Elämää.
Jostain syystä tämä on soinut mun päässä jo monta päivää. Bangbang.
