Eksyin kaksisuuntaisten parisuhteita käsittelevälle keskustelupalstalle, ja tajusin taas kerran tämän taistelun loputtomuuden. Katoamiset ja toisaalta rakkauden täyteiset onnen hetket tuntuu olevan ihan tavallisia pibosuhteissa. Toisaalta tieto helpottaa, kun tajuaa taas uudelleen, ettei mikään johdu minusta, tai minun tekemisistäni tai rakkaudettomuudesta. Toisaalta se pelottaa, kun tajuaa vielä paremmin, ettei tasainen elämä ehkä ikinä ole mahdollista.
Yritän pitää positiivisen mielen kuitenkin. Yritän miettiä niitä ihmisiä, jotka hallitsevat sairauttaan kovan työn kautta. Yritän nähdä asian niin, että jos ja kun me molemmat pystymme avoimesti käsittelemään aihetta ja puhumaan eri kausien oireista ja ehkäistä niitä parhaamme mukaan, niin pystymme ainakin ajoittain elämään onnellista ja hyvää elämää. Ja lääkkeet auttaa, luotan siihen.
Töitä se kaikki kuitenkin vaatii. Ja ymmärrystä. Ja sairaan paljon voimia ja rakkautta. Yritän pohtia, miten mie pystyn varautumaan seuraavaan huonoon jaksoon jo nyt, kun on hyvä vaihe meneillään. Miten mie osaisin varautua siihen, että toinen vielä tulee häviämään ja sulkemaan minut ulos. Vaikkei haluakkaan. Täytyy tehdä pelastussuunnitelma. Kerron siitä lisää sitten kun keksin sen.
Huomenna on aika taas vauvatiimiin. Ehkäpä pohdin pelasturenkaita siellä. Siellä se on helpompaa, kun ei ole yksin. Eikä edes kaksin.
Epäilysten keskeltä kaunista päivää kaikille, on jo toukokuu. Käänsin kalenterista uuden sivun ja huomasin, että sivun alareunassa lukee: "Äitiysloma alkaa!". Kohta. Ihan kohta. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti