Synnytyspelkoa ja luottamuspulaa myrskyn silmässä

Synnytys pyörii mielessä. Sitä odottaa, se jännittää ja se pelottaakin. Viimeksi kun olin näin pyöreänä, olin varma. Olin varma ja luotin itseeni synnyttäjänä. Tiesin mitä olin menossa tekemään, eikä juuri mikään pelottanut. Olin käynyt läpi jo neljä synnytystä, ja kaikki oli aina mennyt hyvin ja nopeasti. Näin kuitenkin sillä kertaa synnytystä edeltävänä yönä ikävän, todella selkeän unen joka aiheutti huolta ja pelkoa.

Olen unessa karhuemo, seison vedessä ja pitelen kourissani elotonta poikasta. En tiedä oliko se hukkunut, vai mitä oli tapahtunut. Yhtäkkiä metsästä syöksyy valtava uroskarhu, joka hyökkää kimppuuni ja koen unessa, että minun on pakko luovuttaa eloton pentu sille pelastaakseni itseni. Juoksen kovaa ja hädissäni kivikoiden läpi pitkään vihaista urosta pakoon.. ja herään lopulta itkien lohduttomassa paniikissa. 

Uni oli sen verran todellinen, pelottava ja ikävä, että varasin ajan heti äitipolille. Luotan siihen herkkyyteen mikä odottavalla äidillä on koskien syntyvää lastaan. Kaikki näytti olevan kunnossa ultrassa, mutta vauva syntyi jo seuraavana yönä, ihan eri tavalla kuin muut, ja joutui lopulta pahan infektion takia teholle viikoksi. Kokemus oli kamala, vaikka vauva selvisikin lopulta ja ihana pikku peikkotyttö kasvaa jo kolmatta vuottaan. Se kuitenkin on varmasti yksi syy, miksi synnyttämään lähteminen pelottaa. Tieto lisää tuskaa, ja kun tiedostaa kuinka monta asiaa voi mennä mönkään, se pelottaa.

Luottamus on toinen asia, mikä on äärettömän tärkeää tässä haavoittuvassa, herkässä tilassa. Aiemmin olen ollut menossa synnyttämään ihmisen kanssa, johon olen voinut luottaa täysin. Nyt tilanne on erilainen. Luottamus on niin herkkä asia, että sen korjaaminen ei tapahdu hetkessä. Elän parisuhteessa, jossa eletään jatkuvasti veitsen terällä, eikä se ole omiaan parantamaan synnytyspelkoja. Pelkään, ettei toinen kestä sitä, että se ei pysty kohtaamaan mun kipua. Pelkään myös, että toinen ei ole edes paikalla. Se katoilee yhä. Viimeksi jonkun ihan pienen riidan päätteeksi se otti auton ja ajoi kuulema itsetuhoisten ajatusten kanssa tuhatta ja sataa päämäärättömästi minne lie. Nukkui autossa ja mökillä eikä vastannut puhelimeen kuin muutamalla ikävällä tekstiviestillä.

Mie muserruin taas. Kaikki kaatui taas täysin yllättäen mun niskaan ja kaikki se turvallisuus, mitä oltiin rakennettu jo pitkään romahti täysin. Laitoin jo tekstarilla välit poikki ja päätin että nyt tämä taas riittää. Mutta sitten otin sen takaisin. Niinkuin aina. Räjähdin, pauhasin ja itkin monta päivää. Puhuttiin asiasta vauvatiimissä ja neuvolassa ja keskenään. Selitin sille tilanteen ja toivoin siltä täyttä sataa prosenttia kaikessa. Kai se lupasi yrittää parhaansa ja mie haluan vauvan takia uskoa. Mutta ei se luottamusta kasvata. Ja sanoin sen sillekin, että jatkan tässä tilanteessa vain vauvan takia, vaikka toivonkin, että vielä joskus haluan jatkaa koska haluan. Mutta synnytyksen suhteen pidän varasuunnitelmaa yllä. Varaudun synnyttämään yksin ja ihana neuvolan täti lupasi tulla mukaan vaikka kesken kesäloman, jos tarvitsen tukea. Silti tuntuu yksinäiseltä ja turvattomalta.

Yksi ystävä jakoi facessa mun seinälle kuvan, jossa oli osuva teksti: "You never know how strong you are, until being strong is the only choice you have!" Totta, niin totta. Jatketaan siis yhä vain linjalla -mikä ei tapa se vahvistaa-. Onneksi, onneksi kuitenkin, näyttää siltä, että tässäkin kamalassa sotkussa, hyrskyssä ja myrkyssä, asiat menee edes vähän eteenpäin, vaikka harha-askelia tuleekin. Se pitää yllä toivoa siitä, että joku päivä taivas selkenee ja nauran takana olevalle myräkälle. Toivotaan. Elämässä kun ei koskaan etukäteen tiedä miksi tietyt askeleet on välttämättömiä ottaa, ne vain täytyy uskaltaa rohkeasti astua, ja toivoa että jalat kantaa.

Minun, sinun, meidän

Uusperhe-elämää. Sen parhautta ja haastavuutta. Parisuhde-elämää, sitäkin molemmista tuuteista, välillä ihanaa, välillä kamalaa. Ihan tavisarkea siis, kai, tässä tilanteessa ainakin. Meillä on mietitty aika paljon sitä mikä on minun ja mikä sinun, mikä meidän yhteistä.

Lapset nyt ensinnäkin, ne on aika selvästi mun tontilla, mutta kun aikuisena häärää minun lisäksi toinen tässä taloudessa, tulee väkisinkin aihetta pohdittua. Tuntuuko se astetta pahemmalta kun toinen pahoittaa minun lapsen mielen silloin kun se lapsi ei olekaan sen toisen oma? Tai tuntuuko mun sanomiset siitä toisesta astetta kirpeämmiltä, kun kasvatusnäkemykset poikkeaa, silloin kun mulla on selvästi etulyöntiasema? Entäs lapset, miltä niistä tuntuu ottaa komentoja kenraalilta, joka on vasta kokelasvaiheessa niiden silmissä? Kun se ainasuperkiva muuttuuki ihan normiaikuiseksi, joka ei aina olekaan niin kiva. Ja miltä siitä toisesta tuntuu kun niitä lapsia, joita itse tietenkin aina ja aina vaan rakastaa, ei aina varmaan olekaan niin helppo rakastaa, edes sietää? Ja sitten, miltä se musta tuntuu, kun välillä selvästi se toinen ei meinaa jaksaa ollenkaan tykätä noista mun rakkauksista? Aika pahalta tuntuu, leijonaemo minussa nostaa aika herkästi päätään ja tulee tarve suojella poikasiaan, vaikka ne vivahteet ehkä onkin aika hienoja ja vaikeasti nähtävillä, mutta ne aistii kuitenkin. Vaikka ymmärtääkin, että se on ihan normaalia, että vaikka itsekin niitä rakastaa, niin ihan aina niistä ei tykkää  Mutta tämä kai kuuluu asiaan. Ehkä nyt eletään uusperheen alkuvaiheen täysrähinä-vaihetta (Väestöliiton sivujen uusperheen vaiheet) ja haetaan omia paikkoja. Ehkä ne paikat sieltä löytyy.

Toinen on tämä vanha minun koti, sinun koti, meidän koti-aihepiiri, jonka parissa askarrellaan. Yhä edelleen meillä on virallisesti kaksi kotia, on tämä minun koti, joka on tietenkin myös lasten koti ja sitten käytännössä kaikkien yhteinen koti. Sitten on se toinen, se kämppä, joka ei varsinaisesti ole enää kenenkään koti, mutta on silti siellä olemassa ja jollain lailla yhä vaikuttaa elämään. Yhden riidan jälkeen se parisuhteen toinen osapuoli menikin sinne toiseen kotiin rauhoittumaan yöksi. Ja voi jestas että se tuntui pahalta. Ei ehkä sekään niin paljon, ettei asioita voitu sitten selvittää eikä purkaa, mutta se epäreiluus, että toisella on paikka johon kadota kun siltä tuntuu, hävitä kuvioista ja olla yksin omilla ehdoillaan ja se, että mulla ei ole. Kaipa se tuntuu siltä että  toinen voi olla mukana niillä ehdoilla ja tavoilla kun tykkää, ja mie olen kiinni siitä mitä se kulloinkin päättää. Mulla on lapset jotka kiinnittää mut ja nyt mulla on tämä maha joka vielä kiinnittää mut siihen toiseen, tekee mut niin riippuvaiseksi, ettei mulla ole vaihtoehtona edes mököttää vaikka siltä tuntuisi, koska ihan fyysisesti tarvin sitä toista niin paljon. Ei voi ottaa sitä riskiä, että se toinen ei auttaiskaan, jos mie oon hankala. Voi miten ahdistavaa tällaiselle itsenäiseksi tottuneelle maailmanmatkaajalle. Olla totaalisen riippuvainen toisesta, ja vielä niin, ettei voi olla ihan varma siitä, ottaako se toinen vastaan jos kaatuu (viitaten siihen luottamustestiin, jossa pitäis osata kaatua taaksepäin ja luottaa että toinen ottaa kiinni.. yks suurensuuri painajainen mulle koko testi). En tiedä, miten asiaa alkaa purkamaan,  jättääkö asia sikseen ja toivoa että se vielä joskus sutviutuu vai täytyykö vain sanoa suoraan, meni syteen tai saveen.

Kolmas on tavarat, omaisuus, rahat, talous. Kun käytännössä talous hoituu aika itsekseen yhdessä, maksetaan ruokakaupassa aika vuorotellen, ehkä se enemmän, joilla tuloja ja menojakin on enemmän, mutta tasaisesti silti. Ja asumisen menot menee automaattisesti mun kautta, kun mun asunto onkin. Mutta nyt ostin sitten auton ja eka kertaa tuli eteen se, että ostetaanko se yhdessä vai erikseen. Toisella ei ole mahdollisuutta saada lainaa eikä välttämättä olisi tarvetta autollekaan, jos ei olisi minua ja minun lapsia.. ja ehkä tuota kohta syntyvää omaa. Mie siis otin lainan ja sitten lopulta mie otin nimilleni yksin myös auton. Vaikka ajattelenkin, että se on meidän auto. Tässäkin kuitenkin tulee esille se epävarmuus, mikä mulla on sen toisen kaksisuuntaisen mielialahäiriön kautta. Voiko luottaa siihen että se toinen pystyy huolehtimaan raha-asioistaan silloinkin kun ei pysty huolehtimaan edes itsestään. En pysty luottamaan. En halua ottaa riskiä sen suhteen, että vaikkapa toisen masennuskausi sotkisi minunkin elämän. Pelastusliivit, mistä puhuin jo joskus aiemmin, ehkä ne näkyy tässä. Sellaisessa varautuneisuudessa tiettyihin asioihin, ettei ihan sinisilmäisesti luota hyvinä aikoina tehytihin lupauksiin kun on kerran elänyt ne huonotkin kaudet. Toinen syy on varmasti se, että olen juuri jakanut yhden yhteisen omaisuuden aika ikävästi, enkä jaksaisi sitä enää toiste.

Haluan näemmä pitää jotkin asiat minun asioina, minun juttuina, vaikkei niitä enää paljon olekaan.