Synnytys pyörii mielessä. Sitä odottaa, se jännittää ja se pelottaakin. Viimeksi kun olin näin pyöreänä, olin varma. Olin varma ja luotin itseeni synnyttäjänä. Tiesin mitä olin menossa tekemään, eikä juuri mikään pelottanut. Olin käynyt läpi jo neljä synnytystä, ja kaikki oli aina mennyt hyvin ja nopeasti. Näin kuitenkin sillä kertaa synnytystä edeltävänä yönä ikävän, todella selkeän unen joka aiheutti huolta ja pelkoa.
Olen unessa karhuemo, seison vedessä ja pitelen kourissani elotonta poikasta. En tiedä oliko se hukkunut, vai mitä oli tapahtunut. Yhtäkkiä metsästä syöksyy valtava uroskarhu, joka hyökkää kimppuuni ja koen unessa, että minun on pakko luovuttaa eloton pentu sille pelastaakseni itseni. Juoksen kovaa ja hädissäni kivikoiden läpi pitkään vihaista urosta pakoon.. ja herään lopulta itkien lohduttomassa paniikissa.
Uni oli sen verran todellinen, pelottava ja ikävä, että varasin ajan heti äitipolille. Luotan siihen herkkyyteen mikä odottavalla äidillä on koskien syntyvää lastaan. Kaikki näytti olevan kunnossa ultrassa, mutta vauva syntyi jo seuraavana yönä, ihan eri tavalla kuin muut, ja joutui lopulta pahan infektion takia teholle viikoksi. Kokemus oli kamala, vaikka vauva selvisikin lopulta ja ihana pikku peikkotyttö kasvaa jo kolmatta vuottaan. Se kuitenkin on varmasti yksi syy, miksi synnyttämään lähteminen pelottaa. Tieto lisää tuskaa, ja kun tiedostaa kuinka monta asiaa voi mennä mönkään, se pelottaa.
Luottamus on toinen asia, mikä on äärettömän tärkeää tässä haavoittuvassa, herkässä tilassa. Aiemmin olen ollut menossa synnyttämään ihmisen kanssa, johon olen voinut luottaa täysin. Nyt tilanne on erilainen. Luottamus on niin herkkä asia, että sen korjaaminen ei tapahdu hetkessä. Elän parisuhteessa, jossa eletään jatkuvasti veitsen terällä, eikä se ole omiaan parantamaan synnytyspelkoja. Pelkään, ettei toinen kestä sitä, että se ei pysty kohtaamaan mun kipua. Pelkään myös, että toinen ei ole edes paikalla. Se katoilee yhä. Viimeksi jonkun ihan pienen riidan päätteeksi se otti auton ja ajoi kuulema itsetuhoisten ajatusten kanssa tuhatta ja sataa päämäärättömästi minne lie. Nukkui autossa ja mökillä eikä vastannut puhelimeen kuin muutamalla ikävällä tekstiviestillä.
Mie muserruin taas. Kaikki kaatui taas täysin yllättäen mun niskaan ja kaikki se turvallisuus, mitä oltiin rakennettu jo pitkään romahti täysin. Laitoin jo tekstarilla välit poikki ja päätin että nyt tämä taas riittää. Mutta sitten otin sen takaisin. Niinkuin aina. Räjähdin, pauhasin ja itkin monta päivää. Puhuttiin asiasta vauvatiimissä ja neuvolassa ja keskenään. Selitin sille tilanteen ja toivoin siltä täyttä sataa prosenttia kaikessa. Kai se lupasi yrittää parhaansa ja mie haluan vauvan takia uskoa. Mutta ei se luottamusta kasvata. Ja sanoin sen sillekin, että jatkan tässä tilanteessa vain vauvan takia, vaikka toivonkin, että vielä joskus haluan jatkaa koska haluan. Mutta synnytyksen suhteen pidän varasuunnitelmaa yllä. Varaudun synnyttämään yksin ja ihana neuvolan täti lupasi tulla mukaan vaikka kesken kesäloman, jos tarvitsen tukea. Silti tuntuu yksinäiseltä ja turvattomalta.
Yksi ystävä jakoi facessa mun seinälle kuvan, jossa oli osuva teksti: "You never know how strong you are, until being strong is the only choice you have!" Totta, niin totta. Jatketaan siis yhä vain linjalla -mikä ei tapa se vahvistaa-. Onneksi, onneksi kuitenkin, näyttää siltä, että tässäkin kamalassa sotkussa, hyrskyssä ja myrkyssä, asiat menee edes vähän eteenpäin, vaikka harha-askelia tuleekin. Se pitää yllä toivoa siitä, että joku päivä taivas selkenee ja nauran takana olevalle myräkälle. Toivotaan. Elämässä kun ei koskaan etukäteen tiedä miksi tietyt askeleet on välttämättömiä ottaa, ne vain täytyy uskaltaa rohkeasti astua, ja toivoa että jalat kantaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti