Uusperhe-elämää. Sen parhautta ja haastavuutta. Parisuhde-elämää, sitäkin molemmista tuuteista, välillä ihanaa, välillä kamalaa. Ihan tavisarkea siis, kai, tässä tilanteessa ainakin. Meillä on mietitty aika paljon sitä mikä on minun ja mikä sinun, mikä meidän yhteistä.
Lapset nyt ensinnäkin, ne on aika selvästi mun tontilla, mutta kun aikuisena häärää minun lisäksi toinen tässä taloudessa, tulee väkisinkin aihetta pohdittua. Tuntuuko se astetta pahemmalta kun toinen pahoittaa minun lapsen mielen silloin kun se lapsi ei olekaan sen toisen oma? Tai tuntuuko mun sanomiset siitä toisesta astetta kirpeämmiltä, kun kasvatusnäkemykset poikkeaa, silloin kun mulla on selvästi etulyöntiasema? Entäs lapset, miltä niistä tuntuu ottaa komentoja kenraalilta, joka on vasta kokelasvaiheessa niiden silmissä? Kun se ainasuperkiva muuttuuki ihan normiaikuiseksi, joka ei aina olekaan niin kiva. Ja miltä siitä toisesta tuntuu kun niitä lapsia, joita itse tietenkin aina ja aina vaan rakastaa, ei aina varmaan olekaan niin helppo rakastaa, edes sietää? Ja sitten, miltä se musta tuntuu, kun välillä selvästi se toinen ei meinaa jaksaa ollenkaan tykätä noista mun rakkauksista? Aika pahalta tuntuu, leijonaemo minussa nostaa aika herkästi päätään ja tulee tarve suojella poikasiaan, vaikka ne vivahteet ehkä onkin aika hienoja ja vaikeasti nähtävillä, mutta ne aistii kuitenkin. Vaikka ymmärtääkin, että se on ihan normaalia, että vaikka itsekin niitä rakastaa, niin ihan aina niistä ei tykkää Mutta tämä kai kuuluu asiaan. Ehkä nyt eletään uusperheen alkuvaiheen täysrähinä-vaihetta (Väestöliiton sivujen uusperheen vaiheet) ja haetaan omia paikkoja. Ehkä ne paikat sieltä löytyy.
Toinen on tämä vanha minun koti, sinun koti, meidän koti-aihepiiri, jonka parissa askarrellaan. Yhä edelleen meillä on virallisesti kaksi kotia, on tämä minun koti, joka on tietenkin myös lasten koti ja sitten käytännössä kaikkien yhteinen koti. Sitten on se toinen, se kämppä, joka ei varsinaisesti ole enää kenenkään koti, mutta on silti siellä olemassa ja jollain lailla yhä vaikuttaa elämään. Yhden riidan jälkeen se parisuhteen toinen osapuoli menikin sinne toiseen kotiin rauhoittumaan yöksi. Ja voi jestas että se tuntui pahalta. Ei ehkä sekään niin paljon, ettei asioita voitu sitten selvittää eikä purkaa, mutta se epäreiluus, että toisella on paikka johon kadota kun siltä tuntuu, hävitä kuvioista ja olla yksin omilla ehdoillaan ja se, että mulla ei ole. Kaipa se tuntuu siltä että toinen voi olla mukana niillä ehdoilla ja tavoilla kun tykkää, ja mie olen kiinni siitä mitä se kulloinkin päättää. Mulla on lapset jotka kiinnittää mut ja nyt mulla on tämä maha joka vielä kiinnittää mut siihen toiseen, tekee mut niin riippuvaiseksi, ettei mulla ole vaihtoehtona edes mököttää vaikka siltä tuntuisi, koska ihan fyysisesti tarvin sitä toista niin paljon. Ei voi ottaa sitä riskiä, että se toinen ei auttaiskaan, jos mie oon hankala. Voi miten ahdistavaa tällaiselle itsenäiseksi tottuneelle maailmanmatkaajalle. Olla totaalisen riippuvainen toisesta, ja vielä niin, ettei voi olla ihan varma siitä, ottaako se toinen vastaan jos kaatuu (viitaten siihen luottamustestiin, jossa pitäis osata kaatua taaksepäin ja luottaa että toinen ottaa kiinni.. yks suurensuuri painajainen mulle koko testi). En tiedä, miten asiaa alkaa purkamaan, jättääkö asia sikseen ja toivoa että se vielä joskus sutviutuu vai täytyykö vain sanoa suoraan, meni syteen tai saveen.
Kolmas on tavarat, omaisuus, rahat, talous. Kun käytännössä talous hoituu aika itsekseen yhdessä, maksetaan ruokakaupassa aika vuorotellen, ehkä se enemmän, joilla tuloja ja menojakin on enemmän, mutta tasaisesti silti. Ja asumisen menot menee automaattisesti mun kautta, kun mun asunto onkin. Mutta nyt ostin sitten auton ja eka kertaa tuli eteen se, että ostetaanko se yhdessä vai erikseen. Toisella ei ole mahdollisuutta saada lainaa eikä välttämättä olisi tarvetta autollekaan, jos ei olisi minua ja minun lapsia.. ja ehkä tuota kohta syntyvää omaa. Mie siis otin lainan ja sitten lopulta mie otin nimilleni yksin myös auton. Vaikka ajattelenkin, että se on meidän auto. Tässäkin kuitenkin tulee esille se epävarmuus, mikä mulla on sen toisen kaksisuuntaisen mielialahäiriön kautta. Voiko luottaa siihen että se toinen pystyy huolehtimaan raha-asioistaan silloinkin kun ei pysty huolehtimaan edes itsestään. En pysty luottamaan. En halua ottaa riskiä sen suhteen, että vaikkapa toisen masennuskausi sotkisi minunkin elämän. Pelastusliivit, mistä puhuin jo joskus aiemmin, ehkä ne näkyy tässä. Sellaisessa varautuneisuudessa tiettyihin asioihin, ettei ihan sinisilmäisesti luota hyvinä aikoina tehytihin lupauksiin kun on kerran elänyt ne huonotkin kaudet. Toinen syy on varmasti se, että olen juuri jakanut yhden yhteisen omaisuuden aika ikävästi, enkä jaksaisi sitä enää toiste.
Haluan näemmä pitää jotkin asiat minun asioina, minun juttuina, vaikkei niitä enää paljon olekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti