Aika aloittaa alusta. Uusi elämä. Uusi blogi.
Sekamelskan (vanha elämä, vanha blogi) jälkeen tuntuu helpommalta aloittaa ihan alusta. Ja nyt tuntuu taas siltä että voisi kirjoittaakin. Terapiaankaan ei tunnu pääsevän kovin helposti niin ehkäpä tämä julkinen vuodatus auttaa. (Mutta, kiinnostuneet voi siis tutustua entiseen elämään täällä.)
Elämä on hyrskynmyrskyä, sekavaa, arvaamatonta ja usein sotkuista. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, on siis vain pakko mennä läpi, astua myrkyn silmään. Minun elämäni, tämä pieni universumin murunen, pyörii tällä hetkellä aika lailla oman napani ympärillä, n. 20 viikon pituisena, parin sadan gramman painoisena. Sieltä minun mahastani on tullut jo muitakin, viisin kappalein. Mitäpä tuohon sanoisi, alan odottamaan uusia elämiä kun joku vilkaiseekin oikealla tavalla, ja lisäksi olen äärimmäisen hormooniherkkä ja vältellyt kaikin voimin pillereitä ja muita härpäkkeitä, ja vielä lisäksi sitten melekosen huoleton ehkäisyasioissa noin muutenkin.
Onhan nuita lapsia muillakin, tämmöstä laumaa ehkä harvemmilla, mutta onhan niitä. Silti, ehkä vähän erilaiseksi meidän perheen tekee se, että niiden viiden ensimmäisen isästä olen eronnut viime kesänä. Pitkällisen harkinnan ja yhteisen päätöksen pohjalta. Sitä tietysti kipuilee jatkuvasti, ei niinkään omasta puolestaan, eikä edes perheidyllin, vaan lasten. Niiden surua ei oikein tahdo kestää. Ja vaikka ne ihan onnellisia mukuloita näyttäisikin olevan, niin silti se on rankkaa. On se.
Ja jos ei vielä olisi pakka tarpeeksi sekaisin, niin tämän uuden, tämän mahassa asuvan kakskyt viikkosen isä asustaa eri osoitteessa ja on hiukan sekava noin muutenkin tämä tilanne.
Niin, tämänmoisessa hyrskynmyrskyssä mennään. Yrittäen pitää pään pinnalla tai ainakin pidättää mahdollisimman pitkään hengitystä silloin kun ollaan upoksissa. Onneksi on pelastusrenkaita: ystäviä, kirjoja, erilaisia energioita, töitä (vaikka nekin kyllä ajoittain meinaa vetää pinnan alle, enimmäkseen kuitenkin voimaannuttaa). kirpputoreja, käsitöitä, maalausta. Ja onneksi nuo lapset pakottaa aika ajoin kikattamaan. Sekin auttaa kummasti selviämään arjesta. Ja niin, sitten mie kirjotan. Ajattelin, että jos mie kirjotan tänne, niin ehkä joku kaukainen kohtalotoveri, joka painii jossain samanmoisessa suossa, saa tästä irti jotain joka helpottaa. Ja ehkä muakin helpottaa, kun voin purkaa angstini tänne, enkä rasittaisi enää enempää ystävieni kovia kokeneita korvaparkoja.
Tämmöinen mie siis olen, pohjosesta tullu myrskyn ratsastaja ja siksi mie siis kirjotan. Hypätkää kyytiin, matka voi johtaa mihin vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti