Vähän väsyttää

Tänään on tuntunut siltä, että vähän väsyttää. Täysikuu, stressi tai kriisi valvottaa, ja kello oli 3.35 kun viimeksi vilkaisin ja aamulla nousin kasiksi ylös taas. Muutaman viikon olen muutenkin nähnyt painajaisia ja nukkunut hentoista koiran unta. Ja tein eilen 13 tunnin työpäivän illan kutsuvierasjuhlineen. Yäk. Tänään sitten myös supisteli kovaa. Eikä vielä näillä viikoilla pitäisi supistaa. Siksipä päätin, että jään jo huomisesta pääsiäislomalle. En edes hakenu saikkua, ylityötunnit tais ropista jossain 20 paikkeilla, joten niitä voi hyvällä omalla tunnolla kuluttaa pois.

Kriisitilanne, se tämä nyt sitten kai on. Kun perheessä on kriisi. Ja se minua kai sitten väsyttää. Ja itkettää. Omituisen sumuinen tunne päässä kun ei oikein saa kiinni ajatuksista ja tunteet tuntuu olevan ihan piripinnassa jatkuvasti. Vastoinkäymisiä ei tahdo jaksaa ollenkaan, pienen pienetkin jutut hajottaa päätä ja ahdistaa rintaa. Siltä nyt tuntuu.

Tulin joskus ennen hiihtolomaa siihen pisteeseen, että nyt on pakko hakea apua, että nyt mun voimavarat on ihan loppu enkä enää jaksa yksin. Enkä mie tule siihen pisteeseen ihan helposti. Soitin silloin perheneuvolaan ja pyysin pikaisesti aikaa. Sieltä soitettiin kahden viikon päästä kun jätin lopulta vastaajan viestin, että voisiko joku soittaa takaisin. Sain ajan, joka on nyt tästä päivästä kuukauden päähän. Lasten neuvolan lääkärikäynnillä kuukausi sitten purskahdin itkuun kun käytiin läpi perheen voimavarat-lomaketta ja lääkäri antoi mulle oman ajan kahden viikon päähän, että pääsen puhumaan. Mutta sitten lääkäri sairastui ja aika peruttiin. Äitiysneuvolassa muutama viikko sitten purskahdin taas itkuun kun kysyttiin miksei lapsen isä tullut mukaan tällä kerralla ja sain lopulta ajan toiselle lääkärille puolentoista viikon päähän, jotta saisin lähetteen psyk.polille tai terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Meni siitä vielä ehkä viikko eikä kuulunut mitään. Soitin myös mahavauvan isän puolesta psykiatriselle sairaahoitajalle noin viikko sitten ja kysyin neuvoa mitä pitäisi tehdä, jos epäilee toisella olevan itsetuhoisia ajatuksia, ja se on ollut kateissa monta viikkoa. Ne neuvoi poliisin puheille ja lupasivat soittaa takaisin, meni viikko.

Ajattelin, etten enää jaksa soittaa kellekkään, että yritän vain sinnitellä niin kuin tähänkin asti, koska voimia on niin vähän muutenkin. Eilen olin ihan puhki. Tuntui etten enää jaksa edes sinnitellä. Ja unettoman yön jälkeen tänään olin vielä väsyneempi. Ihan raato. Mutta ilmeisesti joku jossain kai kuuli äänettömiä rukouksia joita kyynelten välissä olin heitellyt ilmaan. Tänään sain kolme eri puhelin soittoa, yhden tk:n psyk.hoitajalta, yhden sairaalan vauvatiimiltä ja yhden psyk.polilta. Kaikki toivoivat voimia. Yhdeltä sain ajan viikon päähän. Meni siis kaiken kaikkiaan vain se 6-7 viikkoa ja 8 eri ammatti-ihmisen kanssa keskustelut, että sain ajan jonnekin, missä voisin pyytää apua tähän tilanteeseen. Tämä on varmaan sitä paljon puhuttua ennaltaehkäisevää lapsiperhetyötä, joka estää pahimpien kriisien syntymistä. Eihän nytkään ole tässä perheessä ehtinyt syntyä kuin yksi täysin masentunut isäehdokas, joka ei enää ota mitään yhteyttä ulkomaailmaan, edes perheeseensä, yksi supisteleva, itkeskelevä äiti, joka on töistä pois väsymyksen takia ja siihen päälle sitten ne 5 lasta, jotka varmasti voivat kauhean hienosti kaiken tämän keskellä.

Voisin sanoa, että 6 viikkoa on aika pitkä aika. Voisin sanoa, että olisipa ollut mukava, jos apua olisi saanut jo silloin. Voisin sanoa, että olisipa mukava, jos olisi paremmat palveluketjut tässä yhteiskunnassa. Mutta sanon, että kiitos. Kiitos, että vihdoin olen saamassa jotain apua.

Ja toivon, että saan tänään nukuttua. Silmät ainakin painuu jo kiinni. Hyvää yötä, maailma!