Uusi pieni kuolema

Sain viestin muutama päivä sitten. Lohduttoman ja lyhyen. Siltä, joka on ollut nyt kohta kolme viikkoa pois (jos et ole lukenut aiemmin, lue: lisää täältä). Se sytytti pienen toivon kipinän mun sydämeen vaikka järki puhuukin eri kieltä. Jonkinlainen yhteydenotto, vaikkakin voimaton ja toivoton, loi minuun valheellista uskoa edistymisestä, siitä, että ylämäki kuopan pohjalta olisi alkanut. Ja ehkä se onkin, mutta tuskallisen hitaasti.

Tänään lapset meni isävuorolleen ja mie painelin hetken harkinnan jälkeen taas kadonneen asunnolle. Vaikka järki kertoikin jo etukäteen reissun turhaksi, iso osa minussa uskoi taas rakkauden voimaan. Suljetun oven takana seisoessa sain kuitenkin taas luodin sydämeeni ja kyyneleet polttivat poskia vielä pitkään aurinkolasien takana. Käsittämättömän tuskallinen pieni kuolema.

Miten kauan sitä jaksaa toivoa ja missä vaiheessa päästää irti? Ehkä vielä joskus useamman laskun ja nousun jälkeen tiedän mitä on odotettavissa. Nyt täytyy elää vain yksi päivä kerrallaan. Kuolla ja syntyä uudestaan, joka päivä.