Antaa anteeksi ja rakastaa

Suru on musertavaa. Niin ajattelin. Että suren menetettyä perheidylliä ja suren menetettyä rakkautta. Ja että se vie minut pohjalle, eikä toivon kipinöitä näy.

Kuitenkin elämä oli taas eri mieltä. Elämällä oli erilainen suunnitelma, sen mukaan tästäkin kasvetaan ylöspäin, niinkuin kaikesta. Kohti valoa ja aurinkoa. Kirjojen, ystävien, kirjoittamisen ja hiljaisten hetkien kautta nyt alkaa jo tuntumaan siltä, että elämä vielä voittaa ja valo pilkottaa jo jossain. En ole enää itkenyt niin paljon. Huomasin nauravani yksi päivä. Pystyin kertomaan tilanteeestani ilman että ääni särkyi.

Luen Gerald G. Jampolskyn kirjaa Parantava Anteeksianto (WSOY 1999). Siinä vakuutetaan, että kaikki menneisyyden haamut kiusaavat meitä vain sen aikaa, kunnes annamme anteeksi. Itsellemme ja muille. Mitään ei tarvitse hyväksyä eikä unohtaakaan, vain antaa anteeksi. Koska kaiken katkeruuden, surun, syyllisyyden ja vihan takaa paljastuu vain omat negatiiviset ajatuksemme ja tunteemme. Ja ketäs muuta meidän ajatukset ja tunteet vahingoittaisivat enemmän kuin meitä itseämme. Siinä sivussa tietysti usein myös muita, mutta eniten juuri itseä.

Taas palataan siis rakkauteen. Siihen, että anteeksiannon myötä rakkaus parantaa ja tekee onnelliseksi. Muutama päivä sitten se maailman yksinkertaisin totuus taas minulle valkeni. Että minun ei tarvitse parantaa ja auttaa esimerkiksi pahoinvoivaa miestäni (tai miksi sitä kutsuisi, tämän vatsaani vuokraavan tyypin isää), minun tarvitsee vain rakastaa. Ja rakastaa nimenomaan niin, etten odota mitään takaisin. En odota, että se parantuu minun rakkaudesta, en odota, että se haluaa muuttua minun rakkaudesta, en odota, että se rakastaa minua takaisin kun rakastan sitä. Riittää kun vain rakastan.

Koska mie uskon siihen, että negatiivisuus synnyttää negatiivisuutta ja positiivisuus (rakkaus) positiivisuutta (rakkautta). Ja jos mie vastaan vihaan tai suruun rakkaudella, ei niillä  ole enää kohdetta mihin tarttua minussa. Ja jos mie annan anteeksi, ja luovun vihan ja surun tunteista, jää jäljelle vain rakkautta. Ja koska kaikki tunteet ja kokemukset kumpuavat vain meistä itsestämme, voimme aina valita miten suhtaudumme eri tilanteisiin, ihmisiin ja asioihin. Jampolsky kirjoittaa, että "Anteeksianto luo maailman, jossa me emme kiellä keneltäkään rakkauttamme. "

Niinpä, rakkautta, rakkautta vaan..