Pääsiäinen oli tuskastuttavan pitkä. Tunne, että nyt pitää toimia odottamisen sijaan kasvoi jo niin suureksi, että se salpasi hengityksen. Maanantaina soitin poliisille ja sanoin että hätä on liian suuri ja sisälle asuntoon pitää päästä. Vietimme päivän päivystyksessä, mutta psykiatri ei nähnyt lopulta kuitenkaan syytä osastohoitoon ja palasimme pitkän päivän jälkeen takaisin. Turha päivä ei kuitenkaan ollut. Neutraali ympäristö ja tekemätön odotus mursivat lopulta kaikessa hiljaisuudessaan muuriin pieniä aukkoja. Ja tämä pieni potkiva otus mun mahassa rikkoi aukkoja potkuillaan suuremmiksi ja suuremmiksi. Isä tunsi vihdoin ensimmäistä kertaa liikkeet omiin käsiinsä. Voi rakkautta. Sitä parantavaa rakkautta. Ja ilta pimeässä kylpyammeessa lojuen auttoi puhumaan. Auttoi kuulemaan toista ja näkemään sen, mitä ei voi ymmärtää.
Luultavasti edellisaamun shokkiherätyksen aikaansaama alkava hypovaihe saivat tulevan isän mukaan myös mun ensimmäiselle käynnille vauvatiimiin aamuvarhaisin tiistaina (mikä on jo itsesssään ihme, aikainen aamuherätys!). Kaikki minun ennakkoluulot masuasukista lässyttävästä vauvatiimin tätistä karisi jo eteisessä. Ihana, suorapuheinen, työnsä osaava aikuinen ihminen vastassa. Ja se otti tosissaan mun huolen ja pelot ja surut. Ja ymmärsi ettei masentunut ihminen jaksa välttämättä puhua kauheasti jos voimat menee kaikki siihen että saa pidettyä itsensä kasassa. Ja se vakuutti varmasti meidät molemmat siitä, että jotain on muututtava ja apua saatava. Vihdoin joku kuuli avunhuutoni oikein. Menemme ensi viikolla uudestaan.
Omat tunteet on yhä ihan pinnalla koko ajan. Ne kuitenkin siivilöityy helpotuksen tuoman vaaleanpunaisen sumun läpi. Yksi kuolema on ohi ja uusi syntymä on käsillä. Nyt eletään kohdussa. Lillutaan. Ei pysty tekemään isoja päätöksiä ihan vielä. Nyt ihmetellään ja ollaan. Mietitään miten toisen sormet tuntuu taas niin hyviltä omissa sormissa. Puhutaan yömyöhään. Itketään välillä. Nauretaankin.
Rakkaus on joskus niin syvää että se sattuu. Ihan konkreettisesti sattuu. Onneksi se joskus tuntuu myös tältä. Onnelta. Hyvältä.
Ja vaikka egon pelko yrittää vakuuttaa minut suojamuurien tärkeydestä, en kuuntele, koska olen päättänyt elää täysillä, ilman muureja. Silläkin uhalla, että saan yhä uudestaan ja uudestaan osumia, jotka sattuvat. Elän Elämää.
Jostain syystä tämä on soinut mun päässä jo monta päivää. Bangbang.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti