Tyytyväinen toukka, tasapainoinen piboisä ja alavireinen äiti

Vauva-arki on vienyt minut mennessään. En ole ehtinyt kirjoittaa, ja vähän tuntuu, etten oikein ole ehtinyt muutakaan. Vauva tarvitsee minut niin kovasti koko ajan, ettei muuta oikein mahdu olemaan. Niin kai sen kuuluu mennäkin. Mutta kun ympärillä on viisi muuta vipeltäjää ja aika vaikeita tilanteita, niin vauvankin tarvitsevuus tuntuu vaatimuksilta. Tasapaino antamisen ja saamisen suhteen tuntuu kiikkuvan väärillä urilla, janoan jatkuvasti jotain itselleni: aikaa, tilaa, vapautta. Onneksi on tieto siitä, että se vielä helpottaa. Alakulo ja hormoonihöyryt kuuluvat imetykseen, tiedän senkin onneksi kokemuksesta. On onni, että vauva ei ole ensimmäinen, vaikka se tavallaan onkin. Ja vauva on onneksi ihanan tyytyväinen oloonsa lähes koko ajan.

Ja pibomies on muuten maailman paras isä, yllättävää kyllä. Tai ei kai se yllätyksenä tavallaan ole tullut, mutta kuitenkin. Raskausaikana mietin niin paljon sitä, että jäänkö yksin, että nyt on ihmeellistä kun en olekaan. Toukka-vauvan isä rakastaa täysillä, sitä en ikinä epäillytkään. Ihmeellistä ja mahtavaa sen sijaan on, että se jaksaa olla motivoitunut omasta hyvinvoinnistaan yhä vain. Se haluaa pysyä kunnossa, ilman masennusta ja hypettä, ja tekee tosissaan töitä sen eteen: nukkuu kunnolla, joogaa, syö terveellisesti, syö lääkkeensä, rauhottuu, nostaa mielialaa ajatuksen voimalla, puhuu.. Ja on pysynyt ihmeellisen tasaisena jo ihmeellisen pitkään. Onneksi.

Huomaan kuitenkin pelkääväni melkein koko ajan vähän. Tarkkailen syksyn pimenevien iltojen vaikutusta, mietin onko se väsyneempi kuin ennen, suutun sisälläni jos se pelaa tietokoneella tai valvoo yhtenä iltana pidempään. Olen huolissani. Pelkään uutta masennuskautta. Ja olen myös huolissani omasta jaksamisesta. Pelkään miten käy jos mie väsyn. En jaksa pitää huolta itsestä ja huomaan välillä olevani tosi poikki. Yhtenä iltana tajusin, että mie pystyin samaistumaan siihen olotilaan, missä pibomies oli monta viikkoa (..vai kuukautta?) viime talvena, että käpertyy omaan koloonsa ja sulkee kaiken pois.. mullakin on niitä olotiloja. Pakotan itseni kuitenkin pois niistä, pakotan itseni ulos ja pakotan itseni tekemään asioita. Ja ahdistus ajoittain helpottaakin.

Yritän päästä pois pelostakin. Yritän myös päästä pois kontrolloinnista. Yritän luottaa siihen, että kaikki on ihan hyvin, vaikken hallitse kaikkea. Yritän vakuuttaa itseni siitä, että lapset pärjää kyllä. Yritän luottaa siihen, että uusi isä osaa omalla tavallaan ja joskus paremminkin. Yritän vakuuttaa itseni, että elämä pyörii ihan hyvin, vaikka mie oisin vähän väsynyt. Yritän oppia antamaan luvan itselleni olla väsynyt ja alakuloinen. Yritän luottaa siihen, että toinen jaksaa kantaa silloin kun minä en niin kovasti jaksa. Ja yritän myös jaksaa.

Perhe tuntuu kuitenkin jo perheeltä. Ihan joka riita ei lopu enää eroaikeisiin. Jotain pysyvää on syntynyt Toukan myötä. Ollaan tultu jo pitkästi eteenpäin, mutta paljon on vielä edessä. Jatketaan askel kerrallaan ja pyritään enimmäkseen kulkemaan samaan suuntaan.

Maailman suurin rakkaus

Blogissa on eletty hiljaiseloa. Kesällä on kaikki lapset kotona ja koneella istuminen ei muutenkaan ole ollut päälimmäisenä mielessä.

Elämä on mennyt vaihteeksi kauhean hyvin. Ilmassa on niin paljon rakkautta, että hymyilyttää väkisinkin. Parisuhde on muovautunut hyviin uomiin, lapset on vielä lomalla ja ennen kaikkea, meille on syntynyt maailman kaunein pieni rapupoika. Aamut aloitetaan koko perheen voimin vauvaterapialla, eli eka tunti loikoillaan siinä nyytin ympärillä ja ihastellaan. Suosittelen, tekee hyvää mielenterveydelle.

Raskauden jälkeinen vartalokin näyttää sata kertaa paremmalta, kun asiaa ajattelee tältä kantilta: http://www.abeautifulbodyproject.com/. Kiitos Jade Beall! :)

Synnytyspelkoa ja luottamuspulaa myrskyn silmässä

Synnytys pyörii mielessä. Sitä odottaa, se jännittää ja se pelottaakin. Viimeksi kun olin näin pyöreänä, olin varma. Olin varma ja luotin itseeni synnyttäjänä. Tiesin mitä olin menossa tekemään, eikä juuri mikään pelottanut. Olin käynyt läpi jo neljä synnytystä, ja kaikki oli aina mennyt hyvin ja nopeasti. Näin kuitenkin sillä kertaa synnytystä edeltävänä yönä ikävän, todella selkeän unen joka aiheutti huolta ja pelkoa.

Olen unessa karhuemo, seison vedessä ja pitelen kourissani elotonta poikasta. En tiedä oliko se hukkunut, vai mitä oli tapahtunut. Yhtäkkiä metsästä syöksyy valtava uroskarhu, joka hyökkää kimppuuni ja koen unessa, että minun on pakko luovuttaa eloton pentu sille pelastaakseni itseni. Juoksen kovaa ja hädissäni kivikoiden läpi pitkään vihaista urosta pakoon.. ja herään lopulta itkien lohduttomassa paniikissa. 

Uni oli sen verran todellinen, pelottava ja ikävä, että varasin ajan heti äitipolille. Luotan siihen herkkyyteen mikä odottavalla äidillä on koskien syntyvää lastaan. Kaikki näytti olevan kunnossa ultrassa, mutta vauva syntyi jo seuraavana yönä, ihan eri tavalla kuin muut, ja joutui lopulta pahan infektion takia teholle viikoksi. Kokemus oli kamala, vaikka vauva selvisikin lopulta ja ihana pikku peikkotyttö kasvaa jo kolmatta vuottaan. Se kuitenkin on varmasti yksi syy, miksi synnyttämään lähteminen pelottaa. Tieto lisää tuskaa, ja kun tiedostaa kuinka monta asiaa voi mennä mönkään, se pelottaa.

Luottamus on toinen asia, mikä on äärettömän tärkeää tässä haavoittuvassa, herkässä tilassa. Aiemmin olen ollut menossa synnyttämään ihmisen kanssa, johon olen voinut luottaa täysin. Nyt tilanne on erilainen. Luottamus on niin herkkä asia, että sen korjaaminen ei tapahdu hetkessä. Elän parisuhteessa, jossa eletään jatkuvasti veitsen terällä, eikä se ole omiaan parantamaan synnytyspelkoja. Pelkään, ettei toinen kestä sitä, että se ei pysty kohtaamaan mun kipua. Pelkään myös, että toinen ei ole edes paikalla. Se katoilee yhä. Viimeksi jonkun ihan pienen riidan päätteeksi se otti auton ja ajoi kuulema itsetuhoisten ajatusten kanssa tuhatta ja sataa päämäärättömästi minne lie. Nukkui autossa ja mökillä eikä vastannut puhelimeen kuin muutamalla ikävällä tekstiviestillä.

Mie muserruin taas. Kaikki kaatui taas täysin yllättäen mun niskaan ja kaikki se turvallisuus, mitä oltiin rakennettu jo pitkään romahti täysin. Laitoin jo tekstarilla välit poikki ja päätin että nyt tämä taas riittää. Mutta sitten otin sen takaisin. Niinkuin aina. Räjähdin, pauhasin ja itkin monta päivää. Puhuttiin asiasta vauvatiimissä ja neuvolassa ja keskenään. Selitin sille tilanteen ja toivoin siltä täyttä sataa prosenttia kaikessa. Kai se lupasi yrittää parhaansa ja mie haluan vauvan takia uskoa. Mutta ei se luottamusta kasvata. Ja sanoin sen sillekin, että jatkan tässä tilanteessa vain vauvan takia, vaikka toivonkin, että vielä joskus haluan jatkaa koska haluan. Mutta synnytyksen suhteen pidän varasuunnitelmaa yllä. Varaudun synnyttämään yksin ja ihana neuvolan täti lupasi tulla mukaan vaikka kesken kesäloman, jos tarvitsen tukea. Silti tuntuu yksinäiseltä ja turvattomalta.

Yksi ystävä jakoi facessa mun seinälle kuvan, jossa oli osuva teksti: "You never know how strong you are, until being strong is the only choice you have!" Totta, niin totta. Jatketaan siis yhä vain linjalla -mikä ei tapa se vahvistaa-. Onneksi, onneksi kuitenkin, näyttää siltä, että tässäkin kamalassa sotkussa, hyrskyssä ja myrkyssä, asiat menee edes vähän eteenpäin, vaikka harha-askelia tuleekin. Se pitää yllä toivoa siitä, että joku päivä taivas selkenee ja nauran takana olevalle myräkälle. Toivotaan. Elämässä kun ei koskaan etukäteen tiedä miksi tietyt askeleet on välttämättömiä ottaa, ne vain täytyy uskaltaa rohkeasti astua, ja toivoa että jalat kantaa.

Minun, sinun, meidän

Uusperhe-elämää. Sen parhautta ja haastavuutta. Parisuhde-elämää, sitäkin molemmista tuuteista, välillä ihanaa, välillä kamalaa. Ihan tavisarkea siis, kai, tässä tilanteessa ainakin. Meillä on mietitty aika paljon sitä mikä on minun ja mikä sinun, mikä meidän yhteistä.

Lapset nyt ensinnäkin, ne on aika selvästi mun tontilla, mutta kun aikuisena häärää minun lisäksi toinen tässä taloudessa, tulee väkisinkin aihetta pohdittua. Tuntuuko se astetta pahemmalta kun toinen pahoittaa minun lapsen mielen silloin kun se lapsi ei olekaan sen toisen oma? Tai tuntuuko mun sanomiset siitä toisesta astetta kirpeämmiltä, kun kasvatusnäkemykset poikkeaa, silloin kun mulla on selvästi etulyöntiasema? Entäs lapset, miltä niistä tuntuu ottaa komentoja kenraalilta, joka on vasta kokelasvaiheessa niiden silmissä? Kun se ainasuperkiva muuttuuki ihan normiaikuiseksi, joka ei aina olekaan niin kiva. Ja miltä siitä toisesta tuntuu kun niitä lapsia, joita itse tietenkin aina ja aina vaan rakastaa, ei aina varmaan olekaan niin helppo rakastaa, edes sietää? Ja sitten, miltä se musta tuntuu, kun välillä selvästi se toinen ei meinaa jaksaa ollenkaan tykätä noista mun rakkauksista? Aika pahalta tuntuu, leijonaemo minussa nostaa aika herkästi päätään ja tulee tarve suojella poikasiaan, vaikka ne vivahteet ehkä onkin aika hienoja ja vaikeasti nähtävillä, mutta ne aistii kuitenkin. Vaikka ymmärtääkin, että se on ihan normaalia, että vaikka itsekin niitä rakastaa, niin ihan aina niistä ei tykkää  Mutta tämä kai kuuluu asiaan. Ehkä nyt eletään uusperheen alkuvaiheen täysrähinä-vaihetta (Väestöliiton sivujen uusperheen vaiheet) ja haetaan omia paikkoja. Ehkä ne paikat sieltä löytyy.

Toinen on tämä vanha minun koti, sinun koti, meidän koti-aihepiiri, jonka parissa askarrellaan. Yhä edelleen meillä on virallisesti kaksi kotia, on tämä minun koti, joka on tietenkin myös lasten koti ja sitten käytännössä kaikkien yhteinen koti. Sitten on se toinen, se kämppä, joka ei varsinaisesti ole enää kenenkään koti, mutta on silti siellä olemassa ja jollain lailla yhä vaikuttaa elämään. Yhden riidan jälkeen se parisuhteen toinen osapuoli menikin sinne toiseen kotiin rauhoittumaan yöksi. Ja voi jestas että se tuntui pahalta. Ei ehkä sekään niin paljon, ettei asioita voitu sitten selvittää eikä purkaa, mutta se epäreiluus, että toisella on paikka johon kadota kun siltä tuntuu, hävitä kuvioista ja olla yksin omilla ehdoillaan ja se, että mulla ei ole. Kaipa se tuntuu siltä että  toinen voi olla mukana niillä ehdoilla ja tavoilla kun tykkää, ja mie olen kiinni siitä mitä se kulloinkin päättää. Mulla on lapset jotka kiinnittää mut ja nyt mulla on tämä maha joka vielä kiinnittää mut siihen toiseen, tekee mut niin riippuvaiseksi, ettei mulla ole vaihtoehtona edes mököttää vaikka siltä tuntuisi, koska ihan fyysisesti tarvin sitä toista niin paljon. Ei voi ottaa sitä riskiä, että se toinen ei auttaiskaan, jos mie oon hankala. Voi miten ahdistavaa tällaiselle itsenäiseksi tottuneelle maailmanmatkaajalle. Olla totaalisen riippuvainen toisesta, ja vielä niin, ettei voi olla ihan varma siitä, ottaako se toinen vastaan jos kaatuu (viitaten siihen luottamustestiin, jossa pitäis osata kaatua taaksepäin ja luottaa että toinen ottaa kiinni.. yks suurensuuri painajainen mulle koko testi). En tiedä, miten asiaa alkaa purkamaan,  jättääkö asia sikseen ja toivoa että se vielä joskus sutviutuu vai täytyykö vain sanoa suoraan, meni syteen tai saveen.

Kolmas on tavarat, omaisuus, rahat, talous. Kun käytännössä talous hoituu aika itsekseen yhdessä, maksetaan ruokakaupassa aika vuorotellen, ehkä se enemmän, joilla tuloja ja menojakin on enemmän, mutta tasaisesti silti. Ja asumisen menot menee automaattisesti mun kautta, kun mun asunto onkin. Mutta nyt ostin sitten auton ja eka kertaa tuli eteen se, että ostetaanko se yhdessä vai erikseen. Toisella ei ole mahdollisuutta saada lainaa eikä välttämättä olisi tarvetta autollekaan, jos ei olisi minua ja minun lapsia.. ja ehkä tuota kohta syntyvää omaa. Mie siis otin lainan ja sitten lopulta mie otin nimilleni yksin myös auton. Vaikka ajattelenkin, että se on meidän auto. Tässäkin kuitenkin tulee esille se epävarmuus, mikä mulla on sen toisen kaksisuuntaisen mielialahäiriön kautta. Voiko luottaa siihen että se toinen pystyy huolehtimaan raha-asioistaan silloinkin kun ei pysty huolehtimaan edes itsestään. En pysty luottamaan. En halua ottaa riskiä sen suhteen, että vaikkapa toisen masennuskausi sotkisi minunkin elämän. Pelastusliivit, mistä puhuin jo joskus aiemmin, ehkä ne näkyy tässä. Sellaisessa varautuneisuudessa tiettyihin asioihin, ettei ihan sinisilmäisesti luota hyvinä aikoina tehytihin lupauksiin kun on kerran elänyt ne huonotkin kaudet. Toinen syy on varmasti se, että olen juuri jakanut yhden yhteisen omaisuuden aika ikävästi, enkä jaksaisi sitä enää toiste.

Haluan näemmä pitää jotkin asiat minun asioina, minun juttuina, vaikkei niitä enää paljon olekaan.

Ei niin hyvä alkuviikko parisuhderintamalla

Nyt ei ole paras viikko meneillään. Pibomies on ailahdellut ja lipsunut monista jutuista, jotka on pitänyt sen raiteillaan ja sen kyllä huomaa. Viikonlopun reissusta (ja kymmenen päivän lapsiputkesta) väsyneenä maanantai sillä meni pelatessa ja löhötessä. Tiistaina taas oli vertaisryhmän viimenen kerta ja ne lähti kaljotteleen sen kunniaksi. huh. Tänään sillä on taas sitten ollut huono päivä, varmaan kun on edellisiltana juopotellu ja sitten kai on väsyttänyt ja harmittanut kaikki. Ääh. 

Kun sillä menee huonosti, mulla itkettää. Ja ketuttaa. Vaikka se on typerää, mulla ärsyttää, että toisella on oikeus elää miten sattuu ja mie pidän sillä välin korttitalon pystyssä. Mulla ärsyttää, että mie en uskalla edes puhua asiasta, etten pahentaisi sen oloa. Mulla ärsyttää sekin, kun joutuu olemaan varuillaan. Mulla ärsyttää, kun se ei puhu. Ei pura sitä huonoa oloa, vaan pitää sen sisällään ja sitten paiskoo ovia kun on hermostunut milloin mistäkin. Ärsyttää ja surettaa.

Yritän pitää oman tilani. Suojautua siltä kiukulta, joka ei ole mulle tarkoitettukaan. Jaksaa siivota senkin jälkiä, että saan pidettyä kotini kotinani. Ja pitää oman mielen hyvänä. Keskittyä itseeni ja siihen, että mulla ois hyvä olla. Että mie jaksaisin. Ja että vauva voisi hyvin. 

Mutta huomenna istutaan alas ja puhutaan. Asiat täytyy puhua ulos, ettei tukehdu, olen huomannut. Oli seuraukset mitä hyvänsä. Mun ei tarvi suojella sitä mun tunteilta, eikä ottaa vastuuta siitä, miten se ne kestää. Koska jo parisuhteen kannaltakin, tai ainakin itseni, mun on välttämätöntä saada sanottua ne. Eikö? Toivottavasti saan jostain rohkeutta ja lisäksi rakkautta, että osaisi sanoa ne hyvin.

Parisuhdeasioista vielä sen verran, että ehdin jo kriiseillä esikoisen (11 vee) treffisuunnitelmia (oli menossa oikeasti yhden tytön kanssa elämänsä eka treffeille!!!), kun sitten seuraavana päivänä myötäsurin jo sen puolesta kun ne olikin peruuntuneet.. Oih, miten ihmeessä tän tunnemyllerryksen kestää, kun sitä joutuu seuraamaan omien lasten kohdalla.. eikö niitä mitenkään voisi kääriä pumpuliin ja pitää siellä???

Erolapsia ja riipaisuja rintaan

Sydäntä raastavaa. Sitä se on. Vaikka kääntäisi asiaa miten päin tahansa. On sydäntä raastavaa vastailla lapsen kysymyksiin erosta. Tai kuunnella lapsen toiveita vanhempien yhteen palaamisesta. Tai kuulla lapsen ikävää vuoroin sen toisen ja vuoroin mun luo. Sydäntä raastavaa.

Tällä kertaa eroa on pohtinut keskimmäinen, seiskavee tyvär, ekaluokkalainen keiju. Sillä oli huono päivä, ja toinenkin, kaikki kiukutti ja murjotuskatseet mustensi koko maailman. Kaikki oli typerää ja tyhmää ja mikään ei ollu kivaa. Lopulta kiukkuitkupotkukohtauksen keskeltä paljastui, että isiä on ikävä *riips* ja kaikkia isin lähellä asuvia kaveita *riips* ja on ihan tyhmää olla niin pitkään äitin luona *riips*. Ja sitten mietittiin, kuinka kivaa olisi jos isi asuisi kanssa täällä meidän kanssa *riips*. Niin, oishan se *riips*. Täydellisessä maailmassa *riips*. Oishan se kivaa, kun ei tarttis lasten miettiä tämmösiä *riips*.Oishan se *RIIPS*RIIPS*.

Rintaan riipaisee, useinkin. Eron jälkeen. Ihan pienistäkin jutuista. Kun ei osaa selittää toisille, miksei voinut vain rakastaa ja olla onnellinen. Vaikka tietää, että kovasti yritti. Enemmänkin kuin kovasti. Enemmän kuin olisi ehkä pitänytkään. Ja kuitenkin sitä miettii.. olisiko sittenkin voinut vain jatkaa, lasten takia? Olisiko kaikki saatu toimimaan, joskus? Voiko eroa lasten isästä antaa itselleen anteeksi koskaan? Pystyykö lapset antamaan anteeksi?

Keijun kanssa tilanne ratkaistiin lopulta soittamalla isille, ja sovittiin, että Keiju menee yhdeksi yöksi sinne. Ja uimaan sen kans. Jos sitten taas jaksaisi hymyillä. Ja kyllä se sitten jaksoikin. huoh. Onneksi tässä sopassa on kaksi vanhempaa, jotka tajuaa, että joskus pitää joustaa, että jaksaa lapset hymyillä. Vaikkei oiskaan oma viikko lasten kanssa. Tai vaikka olisikin suunnitellut jotain muuta. Kuinka monella tilanne on erilainen, miten ne lapset jaksaa joustaa joustamistaan aikuisten sotkujen keskellä? Kun nämäkin joutuu joustamaan niin paljon. Minun valintojen vuoksi. Ne elää elämänsä alkumetrit minun ehdoilla. Minun elämässä. Mikä kamala vastuu. Ja vaikka kuinka yrittää rakentaa niiden elämän alun mahdollisimman hyväksi, se ei aina onnistu. Täällä oikeassa maailmassa. Ja se riipaisee. *RIIIPS*

Kaksimielistä parisuhdepohdintaa

Tänään mieleeni hiipii epäilyksiä. Yritän pitää ne kurissa ja nauttia hyvistä päivistä, mutta silti olen varuillani. Lääkäri määräsi minut supistelujen takia sairaslomalle ja sohvalle makaamaan. Nyt sitten mulla onkin selvästi liikaa aikaa miettiä kaikenlaista. 

Eksyin kaksisuuntaisten parisuhteita käsittelevälle keskustelupalstalle, ja tajusin taas kerran tämän taistelun loputtomuuden. Katoamiset ja toisaalta rakkauden täyteiset onnen hetket tuntuu olevan ihan tavallisia pibosuhteissa. Toisaalta tieto helpottaa, kun tajuaa taas uudelleen, ettei mikään johdu minusta, tai minun tekemisistäni tai rakkaudettomuudesta. Toisaalta se pelottaa, kun tajuaa vielä paremmin, ettei tasainen elämä ehkä ikinä ole mahdollista.

Yritän pitää positiivisen mielen kuitenkin. Yritän miettiä niitä ihmisiä, jotka hallitsevat sairauttaan kovan työn kautta. Yritän nähdä asian niin, että jos ja kun me molemmat pystymme avoimesti käsittelemään aihetta ja puhumaan eri kausien oireista ja ehkäistä niitä parhaamme mukaan, niin pystymme ainakin ajoittain elämään onnellista ja hyvää elämää. Ja lääkkeet auttaa, luotan siihen.

Töitä se kaikki kuitenkin vaatii. Ja ymmärrystä. Ja sairaan paljon voimia ja rakkautta. Yritän pohtia, miten mie pystyn varautumaan seuraavaan huonoon jaksoon jo nyt, kun on hyvä vaihe meneillään. Miten mie osaisin varautua siihen, että toinen vielä tulee häviämään ja sulkemaan minut ulos. Vaikkei haluakkaan. Täytyy tehdä pelastussuunnitelma. Kerron siitä lisää sitten kun keksin sen. 

Huomenna on aika taas vauvatiimiin. Ehkäpä pohdin pelasturenkaita siellä. Siellä se on helpompaa, kun ei ole yksin. Eikä edes kaksin. 

Epäilysten keskeltä kaunista päivää kaikille, on jo toukokuu. Käänsin kalenterista uuden sivun ja huomasin, että sivun alareunassa lukee: "Äitiysloma alkaa!". Kohta. Ihan kohta. :)

Alastomia makkaranpaistajia ja kehtolauluja kotibileissä

Yksi parhaista puolista erossa on se, että joskus saa viettää elämää ilman lapsia. Sitä sellaista, jossa ei tarvitse miettiä ruoka- tai nukkumaanmenoaikoja. Sellaista, jossa saa valvoa vuorokauden ympäri ja istua iltamyöhiin nuotioretkillä ja tavata ystäviä ja tutustua ventovieraisiin. Tänä viikonloppuna on vietetty taas pitkästä aikaa sellaista, elämänmakuista elämää.

Perjantaina matkaan luomukaupan kahvilasta tarttui yksi yöpaikkaa vailla oleva katusoittaja maailman turuilta ja illalla kuunneltiin mahassa kasvavan puolikkaan isän soittoa muutaman superihanan kansanmusiikkiyhtyeen keikalla, istuttiin aamuyöhön asti kotibileissä laulaen kehtolauluja ja kikateltiin kuivattujen hedelmien uusionimille. (Pohdintana mm. miksi kuivattuja viinirypäleitä kutsutaan täysin epäloogisesti rusinoiksi, mutta kuivattuja banaanilastuja ei esimerkiksi tuupeloiksi??)

Lauantaina nukuttiin ihanan pitkään ja juotiin sata kupillista teetä ja saunottiin ennen kuin lähdettiin penkomaan (aika lailla laittomasti kylläkin) yhden hylätyn kirpparin antimia: mukaan tarttui mm. muutama hauska levy, ihania kankaita, laatikollinen erilaisia kukkien ja vihanneksien siemeniä, purkillinen liituja, kukkapöytä ja purnukoita. Sitten paisteltiin iltaan asti makkaraa auringossa meren rannan kallioilla poikien uidessa jäälauttojen seassa ja ajeltiin vielä kalasatamaan katselemaan maailman kauneinta auringonlaskua. Kaiken onnen ja rakkauden keskellä mie huomasin ihmeekseni haaveilevani kesähäistä majakkasaaren rantakivillä. Hupsista.

Hymyilyttää taas. 

Säpinää

Viime viikko on ollut lievästi sanoen toimintapainotteinen. Härdelliä on ylläpitänyt kaksi siskoa, toinen junan tuomana pohjosen suunnasta ja toinen lentäen valtamerien takaa. Ja sen toisen lapset, ja mun lapset. Tusinasakilla pörrätty monta päivää ja kun porukassa on ollut myös 5 alle kouluikäistä, on touhu pyörinyt aika lailla ruoka-tiski-ruoka-uni-vaipanvaihto-osastolla suurimman osan ajasta.

Mutta ihana oli kikattaa siskojen kans. Sitä ei juuri voita mikään. Ja ihana oli fiilistellä vauvaa talossa, tuli konkreettisemmaksi tämä mahavuokralainenkin. Ja ennen kaikkea, oli ihana nähdä kun se, joka on välillä tosi masentunut, nauroi ja touhusi lasten kanssa ja heltyi totaalisesti vauvan hymyn edessä. Sille se teki paljon. Ja mulle teki paljon nähdä se.

Rakkautta ilmassa. Kevättä rinnassa. Talvivaatteet siististi varastossa (suurkiitos erittäin siivousintoisen siskoni) ja skeittikengät rivissä (lue läjässä) eteisessä. Tänään hymyilyttää. :)

Rajat rakkaudelle

Kun päästin irti, kun ajattelin, että luovutan, niin se, jonka päästin irti, tulikin luo. Ensin tuli viesti, jossa pyydettiin anteeksi ja luvattiin, että nyt on toisin. Sitten tuli mies, joka tuntui siltä samalta kuin se, joka se oli silloin joskus. Mietin, onko uudet masennuslääkkeet jo auttaneet pahimman yli. Tai ehkä olo on jo helpompi muuten. Tuntui kuitenkin siltä, kuin se verho, joka siinä oli aiemmin, olisi vedetty sivuun, ainakin jo raolleen.

Yhä vain se pieni ääni, se järjenhippunen, joka tuolla päässä hyppelee, huutaa mulle kurkku suorana, että "Älä nyt hyvä ihminen TAAS mene tuohon samaan lankaan!!" Mutta mie en voi sille mitään, että mun sydän ei kuuntele. Se on vain totaalisen onnellinen ollessaan taas lähellä sitä sydäntä, joka tuntee samaa voimaa itsessään. Ne vetää toisiaan magneetin tavoin ja rakentaa ympärilleen pienen kuplan, sellaisen vaaleanpunaisen, jossa ei ole muuta kuin rakkautta. Me mahdumme kuplaan juuri ja juuri, ja sen kuplan sisällä mie huomasin, että mie pystyn vihdoin tuntemaan oloni turvalliseksi. Sen kuplan sisällä tämä pieni uusi sielu kasvaa parhaimmin. Se kupla suojaa uutta elämää kaikelta, mikä on sen ulkopuolella.

Se kipu, joka tuntuu rinnassa, kun se kupla on hajallaan, on valtava. Se kipu vaikeuttaa elämää ja haittaa kaikkien ympärillä olevien elämää. Lapsia ja itseäkin on suojeltava siltä, niin hyvin kun voi. Nyt pitää keksiä säännöt sille, miten sen kuplan saisi pidettyä kasassa. Täytyy asettaa rajat, joiden sisällä on kuljettava että rakkaus riittää korjaamaan kaiken mikä on rikki.

Anna Puu Säännöt rakkaudelle

Olisipa kaikki mennyt toisin

Tänään mie päästän irti. Otan tämän kauniin, rakkaan ilmapallon käteeni, irrotan tiukan solmun ranteesta ja päästän irti. Katselen vielä pitkään sen nousua ylös ylös ylös, kunnes en enää nää sitä.

Ei ole muuta vaihtoehtoa, vaikka se sattuukin enemmän kuin ikinä mikään. Vaikka haluaisin uskoa, että rakkaus voittaa kaikki esteet ja kaikki muuttuu vielä paremmaksi, en enää usko. Nyt on vain päästettävä irti. Jos olisin yksin, en pystyisi siihen. En päästäisi irti elämäni rakkaudesta vaikka sattuisi kuinka. Mutta en ole yksin. Minulla on vatsassani uusi pieni elämä, joka tarvitsee äidin, joka pystyy keskittymään siihen, että sen elämä saa parhaan mahdollisen alun. Ja minulla on viisi, jotka joka päivä kaipaavat elämäänsä turvalliset raamit ja pysyvyyden. Luottamuksen elämään ja äidin, joka jaksaa hymyillä. Ja jotta mie jaksan hymyillä, mie tarvin elämääni turvallisuuden tunteen, luottamuksen ja raamit, joissa mie pystyn toimia.

Olen sairaan surullinen, että puolikkaan isä ei halua tätä tarpeeksi. Olen sairaan surullinen, ettei se yritä tarpeeksi. Olen sairaan surullinen, ettei se pysty tähän. En kuitenkaan voi enää odottaa. Vatsassa asuvan vuokralaisen muuttopäivä lähestyy joka päivä ja joka ikinen päivä kun mie voin huonosti, sekin voi huonosti. Jotta mie voin paremmin edes sitten kun se syntyy, on mun ymmärrettävä, etten voi pelastaa sellaista, joka ei halua tulla pelastetuksi. Ymmärrän nyt, etten voi auttaa toista elämään elämäänsä. Voin vain elää itse omaani.

En saa sitä kiinni millään. En saa sanottua tätä sille kasvokkain. Se ei jätä mulle muuta vaihtoehtoa. Yritin jo tekstaria, eilen kirjoitin, että jos se ei soita, se ei jätä mulle vaihtoehtoja. Se soitti, muttei ikinä vastannut enää uudelleen, eikä tullut lupaamaansa tapaamiseen, ei soittanut takaisin. Ei vastannut tänäänkään, ei soittanut, vaikka pyysin. Lupasin rakastaa sitä silloinkin kun on vaikeaa, ja rakastankin, aivan liikaa, tämä vain sattuu liikaa jotta voisin jatkaa. Anna anteeksi.

Helvetin hyvä äiti

Varmaan jokainen äiti-ihminen tuntee käsitteen syyllisyys aika saakelin hyvin. Jokainen nainen, jolla on lapsia tietää sen jumalattoman riittämättömyyden tunteen joka seuraa ikuisesti. Ja kun lapsia on monta, niinkuin minulla, niin se syyllisyys ja riittämättömyys ainakin viisinkertaistuu. Vaikka kuinka on jo ajat sitten tajunnut, ettei kukaan tarvi kympin äitiä, että joku seiskapuoli kelpaa ihan hyvin, niin silti. Ikinä ei pysty täyttämään omia odotuksiaan. Sitten kun on eronnut yksinhuoltajaäiti, ne tunteet syyllisyyden ja riittämättömyyden kanssa on jo ihan omaa luokkaansa. Vaikka kuinka tietää, ettei se edellinen ollut hyvä kellekkään, se tunne, että on syypää lastensa perheen rikkomiseen, on helvetillinen. Ja se on jokapäiväistä. Eikä siihen enää tarvi yhtään ketään muistuttamaan siitä, kuinka mielettömän riittämätön sitä onkaan.

Lähipäivinä ympärillä hyörivät viranomaiset on osanneet olla niin sairaan tökeröitä ja typeriä kommentteineen ja vihjauksineen, että koko syyllisyyden konsepti on kääntynyt väärinpäin. Ne on saanut mut niin sairaan vihaiseksi siitä, ettei kellään löydy ymmärrystä tai todellista tukea äitiyteen tai ihmisyyteen, että se vitutus on saanu syyllisyyden vaihtumaan ylpeyteen siitä, että perhana, tässä yritetään parhaamme ja selvitään olosuhteisiin nähden sairaan hyvin. Että tulee sellanen olo, että mie oon helvetin hyvä äiti, miettikää te omissa juoruilevissa pahansuovissa pääkopissanne mitä lystäätte. Niin.  

Ensin sain siis perheneuvolan eroryhmäkäynnillä perheterapeutilta ohjeen pirun raskaaseen kriisitilanteeseen, että ehkäpä yksi tai useampi lapsista voisi muuttaa suurimmaksi osaksi aikaa isänsä luo, kun voi olla niin rankkaa lapsille jos äiti on stressaantunut. Just. Niinhän sitä tehdään. Heivataan lapset muualle asumaan kun on rankkaa. Se se varmasti auttaa niitä lapsia tajuamaan, että vaikka äiti on väsynyt, se silti rakastaa niitä ihan yhtä suunnattomasti kuin aina. Ja samalla opettaa, että vaikka välillä on rankkaa, se kuuluu elämään ja siitä selvitään. Joo, kiitos ei vastasin kun järkytykseltäni tokenin. No tänään sain sitten viimeisen niitin arkkuun kun reilu kuukausi sitten uudessa päiväkodissa aloittanut kaksi vuotias on kuulema ajoittain itkuinen. Ompa jännä. Vanhempi täti-ihminen käänsi lievästi päätä vinoon ja säälivällä ilmeellä vilkuillen pikkuista, iloista vipeltäjää, kysyi että milloinkas te olettekaan eronneet, että on varmaan tosi rankkaa näin pienelle. Vittu, meinasin huutaa. Että joo, kiva ku ilmotit, eipä ookkaan tullu itelle mieleen. Ja sit se vielä kaikenlisäksi jatkoi, että niin, ja milloinkas tuo sun vauva sitten syntyykään, ihan vain niinkuin muistuttaakseen, että ei ehkä ollut ihan paras mahdollinen keino auttaa niitä kärsiviä erolapsia tekemällä niitä lisää samantien. Kas kummaa, enpä tosiaan tullut ajatelleeksi. Ja kiitti vitusti että muistutit kuinka sairaan typeriä sitä nyt ollaankaan. Viimisillä itkusilmässä-voimilla sain soperrettua jotain uudesta hotopaikasta ja ihannormisopeutumisvaikeuksista.. mutta vakuuttavuus ei tainnu olla ihan kohillaan. 

Mutta, kaikkien kirosanojen keskellä sitten tosiaan tajusin, että sattuuhan ne sanat kun ne osuu ja uppoaa kunnolla sydänlihaan. Just sinne mihin sattuu eniten, sinne missä sitä rakkauttakin on eniten. Ja sen myötä tajusin sitten kaikkien kiukkujenkin keskellä, että ihan oikeasti, sehän musta tekee niin helvetin hyvän äidin, vaikka välillä sotkenkin totaalisesti kaikki asiat, kun uskallan kaikesta huolimatta näyttää lapsille, että joskus tehdään vaikeita päätöksiä ja eletään niiden kanssa. Ja että joskus on vaikeaa, mutta siitä huolimatta perheen jäsenistä pidetään huolta ja niitä rakastetaan just niillä voimilla mitä kulloinkin riittää. Ja etten mie niitä jätä ikinä vaikka ois kuinka vaikeaa. Niin, välillä on riitettävä semmonen kuus miinus äiti, joka sitten huolehtii että siinä ympärillä on silloin muita, jotain vähintään kasin tyyppejä kavereina tukemassa. 

Että tämmöisissä fiiliksissä tänään. 

Hiljaisuutta

Olen miettinyt hiljaisuutta viime aikoina. Suurperheen äitinä osaan arvostaa hiljaisuutta suuresti. Ennen janosin sitä niin, että välillä olisin voinut maksaa mitä vaan yhdestä hiljaisesta viikonlopusta ilman ainuttakaan ihmistä tai ääntä missään. Nytkin sitä kyllä arvostaa, kovastikin, mutta sille on löytynyt myös kääntöpuolensa. Eronneena suurperheen äitinä joka toinen viikko on todella paljon hiljaisempi kuin joka toinen. Viikon 24h/vrk kestäneen mellestyksen jälkeen eka ilta ilman lapsia tuntuu taivaalta. Joka kerta. Mutta mitä pidempään erosta on kulunut, sitä kovemmalta tuntuu ikävä loppuviikosta. Lapsia ja ääntä taloon kaipaa jo niin että sattuu. Ja sitten kirjaimellisesti sattuu korviin taas kun ne palaa. Kontrasti on ehkä liian suuri. Kaipasiko tähän jotain balanssia?

Parisuhteessakin hiljaisuus on näyttäytynyt viime päivinä. Monin eri tavoin. On ollut kerta (kertoja), kun sanoja ei tarvita, kun tuntee toisen niin hyvin. Tietää sanomattakin. Se on ihanaa hiljaisuutta, turvallista ja tuttua. Sitten oli se yksi ihana kaunis hetki, kun olisi halunnut sanoa toiselle koko maailman, muttei uskaltanut puhua ettei säre sitä rakkautta ja kauneutta mikä  siinä hetkessä on. Katsottiin ihana elokuva, Eternal Sunshine of the Spotless Mind, jossa pariskunta poistaa eron jälkeen muististaan toisensa, mutta tapaa sitten uudelleen ja rakastuu taas. Täydellisen ihana rakkaustarina, vaikkakin ihan sairaan surullinen. Osui ja uppos vähän turhankin hyvin meidän tilanteeseen. Elokuvan jälkeen istuttiin pitkään sylikkäin ja itkettiin kai molemmat. Hiljaisuudessa.

On myös niitä hetkiä, jolloin hiljaisuus huutaa kovempaa kuin mikään ääni koskaan. Tänään oli sellaisiakin. Oli miehen kaksisuuntaisen kanssa tosi huono päivä. Lapset, aamuherätys, uudet lääkkeet, huonosti nukuttu yö ja mitä vielä.. joka tapauksessa, päivä alkoi huonosti ja jatkui sellaisena pitkään. Yritin aikani jutella, ottaa kontaktia, lähestyä.. ja vastassa oli lähes täysi h-i-l-j-a-i-s-u-u-s. Aaargs. Siedän aika huonosti sitä. Sitä hiljaisuutta, jossa toinen ilmaisee hiljaisuudellaan valtaa tai mitä lie, ikävää silti. Asiaa selittänee, että erosin vajaa vuosi sitten 12 vuoden suhteesta miehen kanssa, joka ei juurikaan puhunut, juurikaan mistään. Huomasin taas, että kun uusi parisuhde muistuttaa siitä, josta kivuliaasti on juuri päässyt eroon, se repäisee aika monta laastaria kerralla ja paljastaa niitä märkiviä haavoja vanhoista jutuista ja soppa alkaa olemaan valmis. Miehen keikkareissu lähikaupunkiin antoi tällä kertaa välimatkaa hengittää ja yllättäen hiljaisuus vaihtuikin asemalta soitettuun puheluun. Oli jo parempi fiilis. Sillä ainakin. Ja puhelun jälkeen mullakin.

Tätä elämä kai on bipomiehen rinnalla. Tietynlaista varuillaan oloa. Ja siitä puhuinkin sille tänään, että voisi olla parempi, jos toinen menisi silloin kotiinsa, kun yhtäkkinen viisipäinen superaikaisin heräävä, kikattava, kiljuva lauma saapuu näille nurkille. Ainakin jos ahdistaa. Kun se ei taas ole reilua kellekkään, jos ei saa rauhassa kiljua ja kikattaa. Ja niin se kai nyt meneekin, sinne toiseen kotiin, niinkuin itse ehdotin. Ja arvatkaa vaan itkinkö sitten kuitenkin silmäni punaiseksi kun se lähti. Itkimpä hyvinkin.

Mutta, hiljaisuus on asia, jota mie voisin opetella. Sitä, että luottaa asioiden hoituvan ajallaan ihan oikein ilman minun osuuttani. Opetella olemaan hiljaa ja luottamaan siihen, että elämä kantaa. Opetella kuuntelemaan hiljaisuutta. Ja opetella sietämään hiljaisuutta.

Paluu rakkauden juurille

Vihdoin bipomies palasi tähän maailmaan. Tarvittiin rohkeutta, kaksi poliisia, ambulanssi ja päivä päivystyksessä, mutta vihdoin se palasi.

Pääsiäinen oli tuskastuttavan pitkä. Tunne, että nyt pitää toimia odottamisen sijaan kasvoi jo niin suureksi, että se salpasi hengityksen. Maanantaina soitin poliisille ja sanoin että hätä on liian suuri ja sisälle asuntoon pitää päästä. Vietimme päivän päivystyksessä, mutta psykiatri ei nähnyt lopulta kuitenkaan syytä osastohoitoon ja palasimme pitkän päivän jälkeen takaisin. Turha päivä ei kuitenkaan ollut. Neutraali ympäristö ja tekemätön odotus mursivat lopulta kaikessa hiljaisuudessaan muuriin pieniä aukkoja. Ja tämä pieni potkiva otus mun mahassa rikkoi aukkoja potkuillaan suuremmiksi ja suuremmiksi. Isä tunsi vihdoin ensimmäistä kertaa liikkeet omiin käsiinsä. Voi rakkautta. Sitä parantavaa rakkautta. Ja ilta pimeässä kylpyammeessa lojuen auttoi puhumaan. Auttoi kuulemaan toista ja näkemään sen, mitä ei voi ymmärtää. 

Luultavasti edellisaamun shokkiherätyksen aikaansaama alkava hypovaihe saivat tulevan isän mukaan myös mun ensimmäiselle käynnille vauvatiimiin aamuvarhaisin tiistaina (mikä on jo itsesssään ihme, aikainen aamuherätys!). Kaikki minun ennakkoluulot masuasukista lässyttävästä vauvatiimin tätistä karisi jo eteisessä. Ihana, suorapuheinen, työnsä osaava aikuinen ihminen vastassa. Ja se otti tosissaan mun huolen ja pelot ja surut. Ja ymmärsi ettei masentunut ihminen jaksa välttämättä puhua kauheasti jos voimat menee kaikki siihen että saa pidettyä itsensä kasassa. Ja se vakuutti varmasti meidät molemmat siitä, että jotain on muututtava ja apua saatava. Vihdoin joku kuuli avunhuutoni oikein. Menemme ensi viikolla uudestaan.

Omat tunteet on yhä ihan pinnalla koko ajan. Ne kuitenkin siivilöityy helpotuksen tuoman vaaleanpunaisen sumun läpi. Yksi kuolema on ohi ja uusi syntymä on käsillä. Nyt eletään kohdussa. Lillutaan. Ei pysty tekemään isoja päätöksiä ihan vielä. Nyt ihmetellään ja ollaan. Mietitään miten toisen sormet tuntuu taas niin hyviltä omissa sormissa. Puhutaan yömyöhään. Itketään välillä. Nauretaankin. 

Rakkaus on joskus niin syvää että se sattuu. Ihan konkreettisesti sattuu. Onneksi se joskus tuntuu myös tältä. Onnelta. Hyvältä. 

Ja vaikka egon pelko yrittää vakuuttaa minut suojamuurien tärkeydestä, en kuuntele, koska olen päättänyt elää täysillä, ilman muureja. Silläkin uhalla, että saan yhä uudestaan ja uudestaan osumia, jotka sattuvat. Elän Elämää.  

Jostain syystä tämä on soinut mun päässä jo monta päivää. Bangbang.

Uusi pieni kuolema

Sain viestin muutama päivä sitten. Lohduttoman ja lyhyen. Siltä, joka on ollut nyt kohta kolme viikkoa pois (jos et ole lukenut aiemmin, lue: lisää täältä). Se sytytti pienen toivon kipinän mun sydämeen vaikka järki puhuukin eri kieltä. Jonkinlainen yhteydenotto, vaikkakin voimaton ja toivoton, loi minuun valheellista uskoa edistymisestä, siitä, että ylämäki kuopan pohjalta olisi alkanut. Ja ehkä se onkin, mutta tuskallisen hitaasti.

Tänään lapset meni isävuorolleen ja mie painelin hetken harkinnan jälkeen taas kadonneen asunnolle. Vaikka järki kertoikin jo etukäteen reissun turhaksi, iso osa minussa uskoi taas rakkauden voimaan. Suljetun oven takana seisoessa sain kuitenkin taas luodin sydämeeni ja kyyneleet polttivat poskia vielä pitkään aurinkolasien takana. Käsittämättömän tuskallinen pieni kuolema.

Miten kauan sitä jaksaa toivoa ja missä vaiheessa päästää irti? Ehkä vielä joskus useamman laskun ja nousun jälkeen tiedän mitä on odotettavissa. Nyt täytyy elää vain yksi päivä kerrallaan. Kuolla ja syntyä uudestaan, joka päivä.

Antaa anteeksi ja rakastaa

Suru on musertavaa. Niin ajattelin. Että suren menetettyä perheidylliä ja suren menetettyä rakkautta. Ja että se vie minut pohjalle, eikä toivon kipinöitä näy.

Kuitenkin elämä oli taas eri mieltä. Elämällä oli erilainen suunnitelma, sen mukaan tästäkin kasvetaan ylöspäin, niinkuin kaikesta. Kohti valoa ja aurinkoa. Kirjojen, ystävien, kirjoittamisen ja hiljaisten hetkien kautta nyt alkaa jo tuntumaan siltä, että elämä vielä voittaa ja valo pilkottaa jo jossain. En ole enää itkenyt niin paljon. Huomasin nauravani yksi päivä. Pystyin kertomaan tilanteeestani ilman että ääni särkyi.

Luen Gerald G. Jampolskyn kirjaa Parantava Anteeksianto (WSOY 1999). Siinä vakuutetaan, että kaikki menneisyyden haamut kiusaavat meitä vain sen aikaa, kunnes annamme anteeksi. Itsellemme ja muille. Mitään ei tarvitse hyväksyä eikä unohtaakaan, vain antaa anteeksi. Koska kaiken katkeruuden, surun, syyllisyyden ja vihan takaa paljastuu vain omat negatiiviset ajatuksemme ja tunteemme. Ja ketäs muuta meidän ajatukset ja tunteet vahingoittaisivat enemmän kuin meitä itseämme. Siinä sivussa tietysti usein myös muita, mutta eniten juuri itseä.

Taas palataan siis rakkauteen. Siihen, että anteeksiannon myötä rakkaus parantaa ja tekee onnelliseksi. Muutama päivä sitten se maailman yksinkertaisin totuus taas minulle valkeni. Että minun ei tarvitse parantaa ja auttaa esimerkiksi pahoinvoivaa miestäni (tai miksi sitä kutsuisi, tämän vatsaani vuokraavan tyypin isää), minun tarvitsee vain rakastaa. Ja rakastaa nimenomaan niin, etten odota mitään takaisin. En odota, että se parantuu minun rakkaudesta, en odota, että se haluaa muuttua minun rakkaudesta, en odota, että se rakastaa minua takaisin kun rakastan sitä. Riittää kun vain rakastan.

Koska mie uskon siihen, että negatiivisuus synnyttää negatiivisuutta ja positiivisuus (rakkaus) positiivisuutta (rakkautta). Ja jos mie vastaan vihaan tai suruun rakkaudella, ei niillä  ole enää kohdetta mihin tarttua minussa. Ja jos mie annan anteeksi, ja luovun vihan ja surun tunteista, jää jäljelle vain rakkautta. Ja koska kaikki tunteet ja kokemukset kumpuavat vain meistä itsestämme, voimme aina valita miten suhtaudumme eri tilanteisiin, ihmisiin ja asioihin. Jampolsky kirjoittaa, että "Anteeksianto luo maailman, jossa me emme kiellä keneltäkään rakkauttamme. "

Niinpä, rakkautta, rakkautta vaan..

Vähän väsyttää

Tänään on tuntunut siltä, että vähän väsyttää. Täysikuu, stressi tai kriisi valvottaa, ja kello oli 3.35 kun viimeksi vilkaisin ja aamulla nousin kasiksi ylös taas. Muutaman viikon olen muutenkin nähnyt painajaisia ja nukkunut hentoista koiran unta. Ja tein eilen 13 tunnin työpäivän illan kutsuvierasjuhlineen. Yäk. Tänään sitten myös supisteli kovaa. Eikä vielä näillä viikoilla pitäisi supistaa. Siksipä päätin, että jään jo huomisesta pääsiäislomalle. En edes hakenu saikkua, ylityötunnit tais ropista jossain 20 paikkeilla, joten niitä voi hyvällä omalla tunnolla kuluttaa pois.

Kriisitilanne, se tämä nyt sitten kai on. Kun perheessä on kriisi. Ja se minua kai sitten väsyttää. Ja itkettää. Omituisen sumuinen tunne päässä kun ei oikein saa kiinni ajatuksista ja tunteet tuntuu olevan ihan piripinnassa jatkuvasti. Vastoinkäymisiä ei tahdo jaksaa ollenkaan, pienen pienetkin jutut hajottaa päätä ja ahdistaa rintaa. Siltä nyt tuntuu.

Tulin joskus ennen hiihtolomaa siihen pisteeseen, että nyt on pakko hakea apua, että nyt mun voimavarat on ihan loppu enkä enää jaksa yksin. Enkä mie tule siihen pisteeseen ihan helposti. Soitin silloin perheneuvolaan ja pyysin pikaisesti aikaa. Sieltä soitettiin kahden viikon päästä kun jätin lopulta vastaajan viestin, että voisiko joku soittaa takaisin. Sain ajan, joka on nyt tästä päivästä kuukauden päähän. Lasten neuvolan lääkärikäynnillä kuukausi sitten purskahdin itkuun kun käytiin läpi perheen voimavarat-lomaketta ja lääkäri antoi mulle oman ajan kahden viikon päähän, että pääsen puhumaan. Mutta sitten lääkäri sairastui ja aika peruttiin. Äitiysneuvolassa muutama viikko sitten purskahdin taas itkuun kun kysyttiin miksei lapsen isä tullut mukaan tällä kerralla ja sain lopulta ajan toiselle lääkärille puolentoista viikon päähän, jotta saisin lähetteen psyk.polille tai terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Meni siitä vielä ehkä viikko eikä kuulunut mitään. Soitin myös mahavauvan isän puolesta psykiatriselle sairaahoitajalle noin viikko sitten ja kysyin neuvoa mitä pitäisi tehdä, jos epäilee toisella olevan itsetuhoisia ajatuksia, ja se on ollut kateissa monta viikkoa. Ne neuvoi poliisin puheille ja lupasivat soittaa takaisin, meni viikko.

Ajattelin, etten enää jaksa soittaa kellekkään, että yritän vain sinnitellä niin kuin tähänkin asti, koska voimia on niin vähän muutenkin. Eilen olin ihan puhki. Tuntui etten enää jaksa edes sinnitellä. Ja unettoman yön jälkeen tänään olin vielä väsyneempi. Ihan raato. Mutta ilmeisesti joku jossain kai kuuli äänettömiä rukouksia joita kyynelten välissä olin heitellyt ilmaan. Tänään sain kolme eri puhelin soittoa, yhden tk:n psyk.hoitajalta, yhden sairaalan vauvatiimiltä ja yhden psyk.polilta. Kaikki toivoivat voimia. Yhdeltä sain ajan viikon päähän. Meni siis kaiken kaikkiaan vain se 6-7 viikkoa ja 8 eri ammatti-ihmisen kanssa keskustelut, että sain ajan jonnekin, missä voisin pyytää apua tähän tilanteeseen. Tämä on varmaan sitä paljon puhuttua ennaltaehkäisevää lapsiperhetyötä, joka estää pahimpien kriisien syntymistä. Eihän nytkään ole tässä perheessä ehtinyt syntyä kuin yksi täysin masentunut isäehdokas, joka ei enää ota mitään yhteyttä ulkomaailmaan, edes perheeseensä, yksi supisteleva, itkeskelevä äiti, joka on töistä pois väsymyksen takia ja siihen päälle sitten ne 5 lasta, jotka varmasti voivat kauhean hienosti kaiken tämän keskellä.

Voisin sanoa, että 6 viikkoa on aika pitkä aika. Voisin sanoa, että olisipa ollut mukava, jos apua olisi saanut jo silloin. Voisin sanoa, että olisipa mukava, jos olisi paremmat palveluketjut tässä yhteiskunnassa. Mutta sanon, että kiitos. Kiitos, että vihdoin olen saamassa jotain apua.

Ja toivon, että saan tänään nukuttua. Silmät ainakin painuu jo kiinni. Hyvää yötä, maailma!

Elävää elämää, rakkautta ja voimia

Omituinen päivä takana. En meinaa ymmärtää mitä mun pitäisi tästä kaikesta tajuta. Jos nimittäin ajattelee, niinkuin mie (ainakin tällä hetkellä) ajattelen, että kaikesta mitä meille täällä tässä elämässä tapahtuu, pitäisi oppia jotain, jotta kasvaa itsessään, niin silloin ihan kaikessa mitä tapahtuu, on olemassa opetus, syvempi tarkoitus. Ja siksi joka hetki tulisi miettiä, että mitä tämän hetken minulle pitäisi kertoa.

Sain puhelun tänään siskolta. Kuulin, että leskenä elelevä, juuri palvelutaloon muuttamaan joutunut melko huonokuntoinen mummini satojen kilsojen päässä oli yrittänyt paeta tätä elämää pikalennolla. Jäähyväiskirjeen kera se kuitenkin löydettiin ajoissa ja nyt se selvittelee päätään "parantolassa", niinkuin se ite puhelimessa asian ilmaisi. Voi mummi. Onhan se jo vanha ja monta vuotta puhunut, kuinka se odottaa vain papan luo pääsyä, mutta kuitenkin, ei varmaan kukaan tajunnu, että ikävä on niin suuri. Mitä tuommosessa tilanteessa osaa sanoa. Rakkautta, sanoin, voimia.

Facebookista luin että kolmikymppisen ystäväni rakas vaimo oli kuollut.  Kuinka valtava suru kuulema  pyyhkii ylitse ja silti tuntee että toinen on ihan lähellä. Ja muistan kuinka kauniisti se on aina puhunut vaimostaan. Voi ystävä. Mitäs siinä osaa sanoa? Rakkautta kirjoitin, rakkautta ja voimia.

Kuolema liikkuu näinä päivinä lähellä, se saa ajattelemaan elämää. Yksi elämä potkii mun mahassa, onko se jo uusi sielu, on takuulla. Miten se vielä elää elämänsä ja onko se jo elänyt paljon ennenkin? Miksi se haluaa syntyä juuri tähän elämään, juuri minun lapseksi? Onko kuoleman jälkeen elämää, onko tämä elämä vain yksi pysäkki matkan varrella? Onko meidän todella tarkoitus oppia läksymme ja puhdistaa karmaa? Miten voisi elää elämää elävämmin? Miten osaisi arvostaa kaikkea mitä saa ja olla kiitollinen siitä mitä on jo saanut? Miten oppisi elämään elämää, sen sijaan että sitä pyrkii koko ajan (ihan turhaan) hallitsemaan? Miten oppisi antautumaan elämän virtaan, kokonaan ja täysillä?

Rakkauden kautta, Tommy  Hellsten (Saat sen mistä luovut, 2005, Gummerus) kirjoittaa, rakkauden kautta Rhonda Byrne (The Power, suom. Voima, 2010, Making Good) kirjoittaa. Niitä mie nyt luen. Ja niiden mukaan, näin olen käsittänyt, rakkauden kautta elämää voi todella elää. Hellsten kertoo että vasta kun ihminen asettaa itsensä haavoittuvaksi pystyy todella elämään. Että kaikki muu on vain turhaa hallintaan pyrkimistä. Ja elämää ei voi hallita, vaikka me niin kovasti sitä yritetäänkin. Byrne kertoo vetovoiman laista, siitä miten kaikki on värähtelyä, ajatukset, tunteet, teot, kaikki. Ja kuinka me houkutetaan magneetin lailla omaa tunnetilaamme vastaavaa värähtelyä luoksemme. Jos siis ajattelee rakkaudella kaikkea, saa rakkaudella kaikkea. Ja toisinpäin.

Teoriassa kauhean yksinkertaista. Rakastaa, olla rehellinen ja avoin ja kiitollinen kaikesta. Ja aloittaa kannattaa heti, koska aikaa ei ole, on vain nyt. Elämää kannattaa siis varmaan elää nyt. Mahdollisimman hyvin, Ja rakkaudella.

Pibomies löytynyt

Mielenterveys ei muuten ole ihan itsestäänselvä juttu. Aika harvoin sitä tulee mietittyä silloin kun  kaikki on hyvin. Mieli hiipii mieleen viimeistään silloin kun nuppi rupiaa sekoilemaan. Tai kun on lähellä joku, jolla nuppi pimenee. Ja aika usein silloin tulee mieleen myös oma mielenterveys, ihan jo siksikin, ettei se ole ihan helppoa kellekkään joka siinä lähellä pyörii.

Mie olen viime viikkoina miettinyt reilusti enemmän kuin aiemmin, että mihin asti ihmisen jaksamisen rajat venyy ja missä vaiheessa ne alkaa paukkumaan. Meillä tähän perhekuvioon kuuluu yksi, jonka mieli vaihtelee ajoittain maanisen ja ajoittain masennukseen taipuvaisten ajatusten ja tekojen välillä ja se aiheuttaa aikamoisia soppia välillä hämmennettäviksi. Kaksisuuntainen mielialahäiriö ei nimittäin ole niitä helpoimpia juttuja itse kokijalleen, mutta ei myöskään läheisille. (Lisätietoa kiinnostuneille vaikka täältä..)

Tällä kertaa erilaisten vaiheiden jälkeen päädyttiin tilanteeseen, jossa tämän mahassa asuvan puolikkaan tuleva isä on ollut viimeiset kaksi viikkoa kadoksissa.  Siis todella hävöksissä. Yhtenä päivänä kun tulin töistä, oli ihminen (taas kerran) kadonnut kuin tuhka tuuleen ilman mitään ilmoitusta tai viestiä. Kun tämä ei ihan ensimmäinen kerta todella ollut, ei hätä ollut vielä suuren suuri muutamaan päivään. Omalla asunnollaan luultavasti majaileva, puhelimensa, sähköpostinsa, facebooktilinsä ja sälekaihtimensa visusti kiinni pitävä mies nyt vain ajoittain katoaa. Yleensä muutaman päivän päästä paluupostina tulee viesti tai jokin elonmerkki että kaikki on periaatteessa ihan kunnossa, pää vain hajoilee.

Nyt tilanne oli erilainen, ei mennyt muutama vaan tusina päiviä. Ehdin jo miettiä sataan tuhanteen kertaan (päivään mahtuu aika monta hetkeä, jolloin ehtii miettiä vaikka mitä) että voinko mie mennä sinne yksin, vaikkakin poliisin saattamana, jos mie löydänkin sen ammeesta makaamassa tai pää verillä lattialta. Ehdin aika monta kertaa olla sille vihanen, itkeä lohduttomasti yksinäisyyttäni, raivostua, rakastua ja huolestua, piristyä, päättää olla välittämättä ja huolestua taas uudestaan. Ehdin aika monesti käydä sen oven takana, jättää lappuja postilaatikkoon ja lähettää sähköposteja ja tekstareita, kysellä ja soitella kaikki kaverit ja psyk.polit läpi, itkeä neuvolassa ja soitella perheterapeutille. Melkein kahteen viikkoon mahtuu aika paljon kaikkea, noin niinkun tämmösen työssäkäyvän viiden lapsen yksinhuoltaäidin normiarjen pyörityksen lisäksi.

Ja kaikille niille jotka miettii, että minkä helvetin takia kukaan jaksaa tuommosta vapaaehtoisesti, niin vastaan  että sanopa se. Ja arvatkaa vaan miettiikö sitä itsekin. Melkein joka päivä. Mutta rakkaus on aika ihmeellinen asia. Se tekee ihmisen epäitsekkääksi. Se tekee hulluksi. Ja sitten siinä on se puoli, että onko se ihan reilua hylätä ihminen silloin kun sillä menee sairaan huonosti ja se eniten tarvii toista, vaikka se ois kuinka hankala ja typerä. Aika vaikeita kysymyksiä.

Niin, no, tänään se siis löyty. Tai löyty sitten kun soitettiin poliisit ja mentiin isännöitsijän kans sisälle asuntoon. Tai sen äiti meni. Minun anoppikokelas siis. Matkasi puoli suomea huolesta sokiana. Lopulta se sai sen tajuamaan että kotoa on pakko vaan lähteä joskus taas maailmaan, oikeaan maailmaan. Ja se lähtiki, töihin/treeneihin toiseen kaupunkiin. Näin sitä vilaukselta rautatieasemalla, sellaisen äänettömän halauksen verran, ennen kuin se lähti. "Jutellaan sunnuntaina. " se sanoi. Mie vaan itkin. Helpotusta, surua, rakkautta, ikävää, kaikkea.

Mulle tämä kaikki on ihan uutta ja vuoristorataelämä tuntuikin aluksi aika jännältä, kaiken sen tasaisen tylsyyden jälkeen entisessä elämässä. Vaikka onhan aavistuksia tulevasta ollut luettavissa pitkin matkaa ja tieto pibolaarisen mielenterveyshäiriön oireista on pelottanut jo jonkin aikaa. Silti todellisuus on iskenyt vasten kasvoja aika karheilla hanskoilla. Ei oo nimittäin ihan helppoa ei. Ja vaikeaksi asian tekee se, että apua ei tunnu ihan helposti olevan saatavilla. Olen nyt kuukauden sisällä yrittänyt varata aikaa lääkäriin, perheneuvolaan, psykiatriselle sairaanhoitajalle terveyskeskukseen ja  psykpolille. Turhaan. Tai lääkäriin mie pääsin kolmen viikon odotuksen jälkeen ja sain lähetteen psyk. hoitajalle, jolle neuvolan tätin piti varata aika kolme päivää sitten. Ei oo kuulunu. Ja perheneuvolaan mulla on aika huhtikuun lopulle. Just. No, tilanne meni jo tällä kertaa. Ehkä niistä ajoista on apua sitten seuraavaan. Koska vaikka kuinka toivoisi mitä, niin seuraava kerta tulee vielä olemaan. Ja useasti.

Pakko silti luottaa että elämä vielä voittaa. Ja sillä välin huolehtia omasta jaksamisesta tuplatarkasti. Jos nimittäin mie kaadun niin kaatuu aika moni muukin minun rinnalla. Semmoset viis ja puoli nyt ainakin.

Kuka mie olen ja miksi mie kirjotan.

Aika aloittaa alusta. Uusi elämä. Uusi blogi.

Sekamelskan (vanha elämä, vanha blogi) jälkeen tuntuu helpommalta aloittaa ihan alusta. Ja nyt tuntuu taas siltä että voisi kirjoittaakin. Terapiaankaan ei tunnu pääsevän kovin helposti niin ehkäpä tämä julkinen vuodatus auttaa. (Mutta, kiinnostuneet voi siis tutustua entiseen elämään täällä.)

Elämä on hyrskynmyrskyä, sekavaa, arvaamatonta ja usein sotkuista. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, on siis vain pakko mennä läpi, astua myrkyn silmään. Minun elämäni, tämä pieni universumin murunen, pyörii tällä hetkellä aika lailla oman napani ympärillä, n. 20 viikon pituisena, parin sadan gramman painoisena. Sieltä minun mahastani on tullut jo muitakin, viisin kappalein. Mitäpä tuohon sanoisi, alan odottamaan uusia elämiä kun joku vilkaiseekin oikealla tavalla, ja lisäksi olen äärimmäisen hormooniherkkä ja vältellyt kaikin voimin pillereitä ja muita härpäkkeitä, ja vielä lisäksi sitten melekosen huoleton ehkäisyasioissa noin muutenkin.

Onhan nuita lapsia muillakin, tämmöstä laumaa ehkä harvemmilla, mutta onhan niitä. Silti, ehkä vähän erilaiseksi meidän perheen tekee se, että niiden viiden ensimmäisen isästä olen eronnut viime kesänä. Pitkällisen harkinnan ja yhteisen päätöksen pohjalta. Sitä tietysti kipuilee jatkuvasti, ei niinkään omasta puolestaan, eikä edes perheidyllin, vaan lasten. Niiden surua ei oikein tahdo kestää. Ja vaikka ne ihan onnellisia mukuloita näyttäisikin olevan, niin silti se on rankkaa. On se.

Ja jos ei vielä olisi pakka tarpeeksi sekaisin, niin tämän uuden, tämän mahassa asuvan kakskyt viikkosen isä asustaa eri osoitteessa ja on hiukan sekava noin muutenkin tämä tilanne.

Niin, tämänmoisessa hyrskynmyrskyssä mennään. Yrittäen pitää pään pinnalla tai ainakin pidättää mahdollisimman pitkään hengitystä silloin kun ollaan upoksissa. Onneksi on pelastusrenkaita: ystäviä, kirjoja, erilaisia energioita, töitä (vaikka nekin kyllä ajoittain meinaa vetää pinnan alle, enimmäkseen kuitenkin voimaannuttaa). kirpputoreja, käsitöitä, maalausta. Ja onneksi nuo lapset pakottaa aika ajoin kikattamaan. Sekin auttaa kummasti selviämään arjesta. Ja niin, sitten mie kirjotan. Ajattelin, että jos mie kirjotan tänne, niin ehkä joku kaukainen kohtalotoveri, joka painii jossain samanmoisessa suossa, saa tästä irti jotain joka helpottaa. Ja ehkä muakin helpottaa, kun voin purkaa angstini  tänne, enkä rasittaisi enää enempää ystävieni kovia kokeneita korvaparkoja.

Tämmöinen mie siis olen, pohjosesta tullu myrskyn ratsastaja ja siksi mie siis kirjotan. Hypätkää kyytiin, matka voi johtaa mihin vain.