Loppuelämäni ensimmäinen syntymäpäivä

Aika vierii ja vyöryy ylitse vauhdilla. Elämän täyttää ruuhkan täyteiset jaksot, joista muistaa jälkeenpäin hämäriä hahmotelmia. Joulu joululta yhä vähemmän perheen lapsista odottaa joulupukkia ja pelkää kiltteyttä vahtivia tonttuja. Ne kasvaa, tajuan.

  Minäkin kasvan. Olen kohta yhtä vanha kuin äitini mummoutuessaan. Yhden samanikäisen työkaverin luokkakaveri oli jo vaari. Minäkin voisin olla. En vaari, mutta mummo. Ja kun kasvan, ajattelen koko ajan enemmän kuolemaa, sitä että tämä kaikki päättyy vielä. En usko oikein mihinkään, joten en saa lohtua siitäkään, että elämä jatkuisi toisessa muodossa. Koen vain ahdistusta siitä, etten ehdi olla onnellinen, vaan kuolen tyytymättömyyden tilassa ja kadun elämätöntä elämääni. Tyypillinen ikäkriisi, otaksun.

Sain kouraani kirjan positiivisesta psykologiasta ja ehdin lukea onnellisuudesta, siitä kuinka ihmisen muisti pettää ja jälkeenpäin luulee olleensa onnellisempi kuin on kuvitellutkaan. Ja siitä, miten aivot luulevat olevansa onnellisia kun hymyilee, vaikkei hymyilisi oikeasti. Niin sanotaan, että on onnellinen kun vain päättää olevansa.

Yksi ystävä sanoi tänään, että pitää lopettaa Se, mikä ei toimi ja kokeilla muuta. Se herätti minut. Se, ja huominen syntymäpäivä. Ja isän paha sairaskohtaus. Elämä on nyt, sitä ei voi odottaa. Mutta kun mietin, miten eläisin parhaiten, tajusin, etten ole koskaan oppinut kuulemaan itseäni. En tunnista tunteitani enkä tiedosta tarpeeksi ajatuksiani ja rakennelmia niiden takana. Niinpä päätin, että se on ensimmäinen askeleeni kohti minun elämääni. Tutustun itseeni.

Siispä, ihanaa loppuelämän ensimmäistä syntymäpäivää minulle. <3

Rakkaudesta minuun elämäni suunta muuttui tänään

Opin tänään jotain  rakkaudesta. Opin, ettei minun arvoni ole kiinni sinun rakkaudestasi. Olen hyvä, arvokas, kaunis ja ihana juuri sellaisena kuin olen. Niinkuin sinäkin olet. Olen kaivannut rakkautta, joka kertoisi minulle, että minä olen hyvä ja arvokas, rakastettava. Olen kaivannut katseita, jotka näkisivät minut kauniina. Olen kaivannut huomiota, jotta olisin olemassa. Olen kaivannut sinua, että minä olisin minä.

Ja sitten yhtäkkiä tajusin sen, etten tarvitse sinua. Ettet sinä tarvitse minua. Minä olen, sinä olet, vaikka meitä ei olisi. Rakkauteen voi kasvaa vain itsensä kautta. Rakkaus toiseen on sitä, että hyväksyy toisen, että näkee toisen niin kauniina ja ihanana ja täydellisenä, juuri sellaisena kuin se on. Rakkaus itseensä on sitä, että näkee itsensä niin kauniina ja ihanana ja täydellisenä, juuri sellaisena kuin on.

Jos on niin onnekas, että löytää ihmisen, joka täyttää jokaisen rakkauden kaipuisen hetken, löytää ihmisen, joka on joka hetki täydellisen läsnä, katsoo aina juuri oikealla tavalla, sanoo aina juuri oikeat sanat, rakastaa aina juuri niinkuin tahdot, voi olla totaalisen onnellinen ja nähdä itsensä rakastettavana aina ja aina vaan. Meille lopuille eheytymisen ainut keino on rakastaa itseään. Hyväksyä oma keskeneräisyys, omat kivut, omat virheet. Hyväksyä se pieni lapsi itsessä, joka kaipaa rakkautta. Tunnistaa ne hetket, joina tuntee olevansa surullinen, vihainen, häpeissään, ja nähdä ne kaipuuna rakkauteen. Nähdä konfliktit tilanteina, joiden kautta tunnistaa omat vanhat kipunsa. Nähdä ne hetket kipuina, jotka kaipaavat parannusta. Rakkautta. Ja sitten rakastaa niitä haavoja. Antaa kipujen tulla ja korjaa ne rakkaudella. Hyväksyy, tuntee ja rakastaa.

Olosuhteet ovat petollisia, ne muuttuvat ja ovat arvaamattomia. Kaikki ympärillä on vain muutosta. Emme voi vaikuttaa siihen, mitä ympärillämme tapahtuu. Voimme ainoastaan vaikuttaa siihen, miten me muutokset koemme. Todellisuus on aina vain meidän tulkintamme todellisuudesta. Jos koemme itsemme hyvänä ja rakastettuna, koemme todellisuuden suurimmaksi osaksi aikaa hyvänä. Jos näemme itsemme huonona, koemme todellisuuden hyökkäävänä, petollisena ja pelottavana.

Rakkaus taas on pysyvää. Rakkaus on elämä ja rakkaus on voima. Kun näen itsessäni olevan pienen, rakkautta ja hyväksyntää janoavan lapsen, on minun helpompi ymmärtää tunteeni. Ja olla toimimatta niiden mukaan. Voin antaa tunteen, hylkäämisen pelon, surun, vihan, minkä vain, tulla, olla ja mennä. Ja olla toimimatta sen mukaan. Voin hyväksyä  itseni juuri tällaisena juuri tällä hetkellä ja ymmärtää olevani keskellä muutosta, prosessia, joka vie minua eteenpäin, kohti rakkautta, jolloin en enää tarvitse toista kertomaan minulle, että olen rakastettava. Silloin se kaikki on vain ylimääräistä hyvää, joka tuo elämään lisää iloa. Mutta en tarvitse sitä.

Ja kun osaan rakastaa itseäni tarvitsematta siihen toista, osaan rakastaa myös toista, juuri sellaisena kuin se on, virheineen, keskeneräisyyksineen kaikkineen. Täydellisenä, kasvavana ihmisenä. Tarvitsematta sitä.

<3


Tämän jutun juurella on ihanat, rakkauden täyteiset Kotkansydän nettisivut ja etenkin Virtaava energia kirjoitus. Mahtavat sivut kelle tahansa, etenkin meille kipujemme kanssa painiskeleville. Olen lukenut vain murto-osan, ja oivaltanut jo nyt paljon. Kiitos niistä kirjoittajalle. :) Jutun pohjalla on myös ihanat ystävyyssuhteet, joiden kautta kasvaa joskus enemmän kuin varsinaisten rakkaussuhteiden. Kiitos niistäkin. :) Taustalla on myös ne kivuliaat rakkaussuhteet, joiden konfliktien kautta oppii joka kerta jotain uutta omista kivuistaan, ilman sitä ymmärrystä ei voi kasvaa. Erityisen iso kiitos niistä. :)

Ilman rakkautta emme kasva itseksemme

Myrskyssä eletään taas. Blogin alkutekstiin voisi vaihtaa kuvaukseen kuuden lapsen yksinhuoltaja. Puolikaskin on nyt ihan kokonainen. Pibomies muutti ystävänpäivänä pois ja olen ihan virallisesti taas yksin. Yksin seitsemän hengen taloudessa. Käsittämätön epäonnistumisen tunne valtaa joka solun ja keskityn tällä hetkellä lähinnä hengittämään. Muuhun ei juuri riitä voimia.

Tiedän, että kaikki vielä näyttää joskus hyvältä. Tiedän, että uskallan vielä joskus rakastaa. Mutta nyt kaikki sattuu kovaa. Itsesuojeluvaistot on nollissa ja samalla satasella. Kaikki tuntuu absurdilta ja elämä vain suurelta näyttämöltä. Ilmeisesti näytelmässä esitetään minun elämää, saan sen vielä joskus haltuuni, mutta juuri nyt vain seuraan sivusta ihmeellistä draamaa ympärilläni.

Ystäväni kysyi facebookissa mitä kertoa nuorille rakkaudesta. Halusin vastata, että varoittaisi niitä ettei ikinä rakasta mitään, etteivät satuta itseään. Kirjoitin kuitenkin, että rakkaus on sitä, että näkee toisessa sen täydellisen olennon, joka se pohjimmiltaan on. Ja että ilman rakkautta, emme voi kasvaa itseksemme. Kaipaan itseäni, kaipaan rakkautta, niin että sattuu.

Toinen ystävä suositteli lukemaan Oshoa, kirjaa yksinolosta, vapaudesta ja rakkaudesta. Suuntaan kirjaston hörhöhyllyille ja toivon löytäväni vastauksen onneen sieltä, vaikka todellisuudessa kaipaisin vain ihmistä, joka rakastaisi minut ehjäksi, näkisi minussa minut virheideni takaa. Luulen kuitenkin, että sen täytyy olla ensin minä. Ehkä Osho auttaa siinä. Kerron sitten.

Sillä välin laitan kai treffipalstoille ilmoituksen imettävältä äidiltä, jonka mahdollisuudet baaripokailuun ovat nollissa, että täällä kaivattaisiin vähän läheisyyttä, kelpaisko??

Pienen Toukan tulevaa elämää ei uskalla vielä edes ajatella, se sattuu ihan liikaa.  

Kaksi taiteilijaa kahdeksan hengen taloudessa

Tasa-arvo. Mitä se on? Wikipedian arvostetun määritelmän mukaan tasa-arvolla tarkoitetaan kaikkien ihmisten välistä yhtäläistä arvoa yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä, Suomessa puhuttaessa nimenomaan naisten ja miesten välistä. Olen itse aina ollut sellainen "ei se oo niin justiin-feministi". Mun mielestä ihmiset on ihmisiä ja joskus naisten ja miesten välillä on isojakin eroja, johtuu ne sitten genetiikasta tai kulttuurisista arvoista. Jotain mätää tässä kaikessa silti on.

Jo aika pienenä huomasin, että vanhimpana tyttönä mie autoin pienempien serkkujen kaitsimisessa huomattavasti enemmän kuin muutaman vuoden vanhempi poikaserkkuni. Tajusin myös teininä, että jotain outoa ja kiehtovaa oli siinä poikien maailmassa, jossa ne skeittas tai soitti punkkia ja mie hengailin mukana. Passiivisena sivusta katselijana, jonkun tyttökaverina tai kaverina. Mutta en itse tekemällä vaan olemalla. 

Jossain vaiheessa kyllästyin siihen, että mua pidettiin vain nättinä tyttönä. Ei taitavana, ei lahjakkaana. Ei edes typeränän tai ärsyttävänä. Ei taiteilijana, ei opiskelijana, ei aktiivisena kansalaisena, vaan nättinä tyttönä. Leikkasin kultaiset kiharat ja annoin kaikki vaatteet pois. Kuljin sänki päässä ja samoilla sammareilla varmaan vuoden. Opin naiseudesta paljon, vaikka tyttö vielä olikin. Jostain syystä sana painaa enemmän silloin kun sitä ei ole häiritsemässä kauniit kiharat. Ihmeellistä oli, miten paljon valintaansa joutui selittämään. Sain käsityksen siitä, että ihan automaattisesti vapautta ja valtaa omaan itseensä ei ole, vaikka onkin. 

Opin lisää naiseudesta äitiyden myötä. Aloin odottamaan esikoista silloin kun muut vielä bailas yöt ja hummas päivät. Yhtäkkiä kaikki puhelut tulikin miehelle. Mun kaverit soitti sitä mukaan keikoille ja kekkereille. Mie lopetin olemasta. Mie odotin. Olin vauvakone. Ja sitten kun vauva syntyi, tuli itsellekin kriisi siitä, pitääkö nahkarotsi vaihtaa mariraitoihin. Pitääkö naisen näyttää äitinä erilaiselta kuin miltä se muuten näyttää? Pitääkö olla erilainen? 

Pitkän äitiysrumban myötä olen oppinut asiasta yhtä jos toista. Olen käynyt läpi matkan äitiroolista takaisin itseeni. Olen ollut kotiäiti, opiskeleva äiti ja työssäkäyvä äiti ja nyt sekin äiti, joka on äitiyslomalla kotona vauvan kanssa ja vie isommat tarhaan. Uskallan kuudenteni kanssa olla just sellainen äiti ja nainen kun haluan, ilman että mun pitäisi enää saada hyväksyntää sille keltään. Ja onneksi aika harva enää kuuden lapsen äidin valintoja kehtaa kauheasti arvostellakaan (ainakaan päin naamaa). 

Mutta ihan tasa-arvoisia me naiset emme ihan vielä ole miehiin verrattuna. Kotona mie huomaan sen siinä, että vaikka meillä minun käsityksen mukaan asuu kaksi aikuista taiteilijaa, vain toisella niistä on aikaa ja tilaa toteuttaa itseään. Sillä välin kun toinen nauhoittaa uutta biisiä kolme päivää hiljaisuudessa tai keikkailee ja treenaa miten haluaa, toinen ei kirjoita tai maalaa, vaan vaihtaa vaippoja ja imettää. Pesee pyykkiä ja tekee ruokaa. Kuskaa lapsia ja pukee kurahousuja. Siitä on tasa-arvo kaukana. En tiedä kuinka syvällä minussa olevat rakenteet rakentavat itselleni tätä seinätöntä vankilaa vai rakentaako sen tämä vallitseva epätasa-arvo. Käytäntö kuitenkin osoittaa, ettei vanhemmuus jakaudu tasaisesti vaan sitoo toisen, kun toiselle se lisää statusarvoa. 

Pohdin sitä, miksei useammat isät antaudu vanhemmuudelle kuten äidit tekee. Onko se meissä sisään rakennettuna vai olemmeko oppineet tähän. Eikö ihan samalla tavalla isukki voisi jättää uran luomisen vuoden tai kahden ajaksi hollille ja kieltäytyä kekkereistä vedoten siihen, että nyt eletään imetysaikaa? Vastaisi vaan, että vauva tarvitsee nyt meitä kotona. Äiti tarvitsee nyt isiä kotiin auttamaan imetys-vaipparumbassa ja sillä siisti. Valintoja kaikki tyynni. niinhän se on. Ja ihan samoin minäkin voisin tietysti valita, että en imettäisi ja menisin vaikka töihin. En kuitenkaan halua. Eli valintoja vaan.