Uusi pieni kuolema

Sain viestin muutama päivä sitten. Lohduttoman ja lyhyen. Siltä, joka on ollut nyt kohta kolme viikkoa pois (jos et ole lukenut aiemmin, lue: lisää täältä). Se sytytti pienen toivon kipinän mun sydämeen vaikka järki puhuukin eri kieltä. Jonkinlainen yhteydenotto, vaikkakin voimaton ja toivoton, loi minuun valheellista uskoa edistymisestä, siitä, että ylämäki kuopan pohjalta olisi alkanut. Ja ehkä se onkin, mutta tuskallisen hitaasti.

Tänään lapset meni isävuorolleen ja mie painelin hetken harkinnan jälkeen taas kadonneen asunnolle. Vaikka järki kertoikin jo etukäteen reissun turhaksi, iso osa minussa uskoi taas rakkauden voimaan. Suljetun oven takana seisoessa sain kuitenkin taas luodin sydämeeni ja kyyneleet polttivat poskia vielä pitkään aurinkolasien takana. Käsittämättömän tuskallinen pieni kuolema.

Miten kauan sitä jaksaa toivoa ja missä vaiheessa päästää irti? Ehkä vielä joskus useamman laskun ja nousun jälkeen tiedän mitä on odotettavissa. Nyt täytyy elää vain yksi päivä kerrallaan. Kuolla ja syntyä uudestaan, joka päivä.

Antaa anteeksi ja rakastaa

Suru on musertavaa. Niin ajattelin. Että suren menetettyä perheidylliä ja suren menetettyä rakkautta. Ja että se vie minut pohjalle, eikä toivon kipinöitä näy.

Kuitenkin elämä oli taas eri mieltä. Elämällä oli erilainen suunnitelma, sen mukaan tästäkin kasvetaan ylöspäin, niinkuin kaikesta. Kohti valoa ja aurinkoa. Kirjojen, ystävien, kirjoittamisen ja hiljaisten hetkien kautta nyt alkaa jo tuntumaan siltä, että elämä vielä voittaa ja valo pilkottaa jo jossain. En ole enää itkenyt niin paljon. Huomasin nauravani yksi päivä. Pystyin kertomaan tilanteeestani ilman että ääni särkyi.

Luen Gerald G. Jampolskyn kirjaa Parantava Anteeksianto (WSOY 1999). Siinä vakuutetaan, että kaikki menneisyyden haamut kiusaavat meitä vain sen aikaa, kunnes annamme anteeksi. Itsellemme ja muille. Mitään ei tarvitse hyväksyä eikä unohtaakaan, vain antaa anteeksi. Koska kaiken katkeruuden, surun, syyllisyyden ja vihan takaa paljastuu vain omat negatiiviset ajatuksemme ja tunteemme. Ja ketäs muuta meidän ajatukset ja tunteet vahingoittaisivat enemmän kuin meitä itseämme. Siinä sivussa tietysti usein myös muita, mutta eniten juuri itseä.

Taas palataan siis rakkauteen. Siihen, että anteeksiannon myötä rakkaus parantaa ja tekee onnelliseksi. Muutama päivä sitten se maailman yksinkertaisin totuus taas minulle valkeni. Että minun ei tarvitse parantaa ja auttaa esimerkiksi pahoinvoivaa miestäni (tai miksi sitä kutsuisi, tämän vatsaani vuokraavan tyypin isää), minun tarvitsee vain rakastaa. Ja rakastaa nimenomaan niin, etten odota mitään takaisin. En odota, että se parantuu minun rakkaudesta, en odota, että se haluaa muuttua minun rakkaudesta, en odota, että se rakastaa minua takaisin kun rakastan sitä. Riittää kun vain rakastan.

Koska mie uskon siihen, että negatiivisuus synnyttää negatiivisuutta ja positiivisuus (rakkaus) positiivisuutta (rakkautta). Ja jos mie vastaan vihaan tai suruun rakkaudella, ei niillä  ole enää kohdetta mihin tarttua minussa. Ja jos mie annan anteeksi, ja luovun vihan ja surun tunteista, jää jäljelle vain rakkautta. Ja koska kaikki tunteet ja kokemukset kumpuavat vain meistä itsestämme, voimme aina valita miten suhtaudumme eri tilanteisiin, ihmisiin ja asioihin. Jampolsky kirjoittaa, että "Anteeksianto luo maailman, jossa me emme kiellä keneltäkään rakkauttamme. "

Niinpä, rakkautta, rakkautta vaan..

Vähän väsyttää

Tänään on tuntunut siltä, että vähän väsyttää. Täysikuu, stressi tai kriisi valvottaa, ja kello oli 3.35 kun viimeksi vilkaisin ja aamulla nousin kasiksi ylös taas. Muutaman viikon olen muutenkin nähnyt painajaisia ja nukkunut hentoista koiran unta. Ja tein eilen 13 tunnin työpäivän illan kutsuvierasjuhlineen. Yäk. Tänään sitten myös supisteli kovaa. Eikä vielä näillä viikoilla pitäisi supistaa. Siksipä päätin, että jään jo huomisesta pääsiäislomalle. En edes hakenu saikkua, ylityötunnit tais ropista jossain 20 paikkeilla, joten niitä voi hyvällä omalla tunnolla kuluttaa pois.

Kriisitilanne, se tämä nyt sitten kai on. Kun perheessä on kriisi. Ja se minua kai sitten väsyttää. Ja itkettää. Omituisen sumuinen tunne päässä kun ei oikein saa kiinni ajatuksista ja tunteet tuntuu olevan ihan piripinnassa jatkuvasti. Vastoinkäymisiä ei tahdo jaksaa ollenkaan, pienen pienetkin jutut hajottaa päätä ja ahdistaa rintaa. Siltä nyt tuntuu.

Tulin joskus ennen hiihtolomaa siihen pisteeseen, että nyt on pakko hakea apua, että nyt mun voimavarat on ihan loppu enkä enää jaksa yksin. Enkä mie tule siihen pisteeseen ihan helposti. Soitin silloin perheneuvolaan ja pyysin pikaisesti aikaa. Sieltä soitettiin kahden viikon päästä kun jätin lopulta vastaajan viestin, että voisiko joku soittaa takaisin. Sain ajan, joka on nyt tästä päivästä kuukauden päähän. Lasten neuvolan lääkärikäynnillä kuukausi sitten purskahdin itkuun kun käytiin läpi perheen voimavarat-lomaketta ja lääkäri antoi mulle oman ajan kahden viikon päähän, että pääsen puhumaan. Mutta sitten lääkäri sairastui ja aika peruttiin. Äitiysneuvolassa muutama viikko sitten purskahdin taas itkuun kun kysyttiin miksei lapsen isä tullut mukaan tällä kerralla ja sain lopulta ajan toiselle lääkärille puolentoista viikon päähän, jotta saisin lähetteen psyk.polille tai terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Meni siitä vielä ehkä viikko eikä kuulunut mitään. Soitin myös mahavauvan isän puolesta psykiatriselle sairaahoitajalle noin viikko sitten ja kysyin neuvoa mitä pitäisi tehdä, jos epäilee toisella olevan itsetuhoisia ajatuksia, ja se on ollut kateissa monta viikkoa. Ne neuvoi poliisin puheille ja lupasivat soittaa takaisin, meni viikko.

Ajattelin, etten enää jaksa soittaa kellekkään, että yritän vain sinnitellä niin kuin tähänkin asti, koska voimia on niin vähän muutenkin. Eilen olin ihan puhki. Tuntui etten enää jaksa edes sinnitellä. Ja unettoman yön jälkeen tänään olin vielä väsyneempi. Ihan raato. Mutta ilmeisesti joku jossain kai kuuli äänettömiä rukouksia joita kyynelten välissä olin heitellyt ilmaan. Tänään sain kolme eri puhelin soittoa, yhden tk:n psyk.hoitajalta, yhden sairaalan vauvatiimiltä ja yhden psyk.polilta. Kaikki toivoivat voimia. Yhdeltä sain ajan viikon päähän. Meni siis kaiken kaikkiaan vain se 6-7 viikkoa ja 8 eri ammatti-ihmisen kanssa keskustelut, että sain ajan jonnekin, missä voisin pyytää apua tähän tilanteeseen. Tämä on varmaan sitä paljon puhuttua ennaltaehkäisevää lapsiperhetyötä, joka estää pahimpien kriisien syntymistä. Eihän nytkään ole tässä perheessä ehtinyt syntyä kuin yksi täysin masentunut isäehdokas, joka ei enää ota mitään yhteyttä ulkomaailmaan, edes perheeseensä, yksi supisteleva, itkeskelevä äiti, joka on töistä pois väsymyksen takia ja siihen päälle sitten ne 5 lasta, jotka varmasti voivat kauhean hienosti kaiken tämän keskellä.

Voisin sanoa, että 6 viikkoa on aika pitkä aika. Voisin sanoa, että olisipa ollut mukava, jos apua olisi saanut jo silloin. Voisin sanoa, että olisipa mukava, jos olisi paremmat palveluketjut tässä yhteiskunnassa. Mutta sanon, että kiitos. Kiitos, että vihdoin olen saamassa jotain apua.

Ja toivon, että saan tänään nukuttua. Silmät ainakin painuu jo kiinni. Hyvää yötä, maailma!

Elävää elämää, rakkautta ja voimia

Omituinen päivä takana. En meinaa ymmärtää mitä mun pitäisi tästä kaikesta tajuta. Jos nimittäin ajattelee, niinkuin mie (ainakin tällä hetkellä) ajattelen, että kaikesta mitä meille täällä tässä elämässä tapahtuu, pitäisi oppia jotain, jotta kasvaa itsessään, niin silloin ihan kaikessa mitä tapahtuu, on olemassa opetus, syvempi tarkoitus. Ja siksi joka hetki tulisi miettiä, että mitä tämän hetken minulle pitäisi kertoa.

Sain puhelun tänään siskolta. Kuulin, että leskenä elelevä, juuri palvelutaloon muuttamaan joutunut melko huonokuntoinen mummini satojen kilsojen päässä oli yrittänyt paeta tätä elämää pikalennolla. Jäähyväiskirjeen kera se kuitenkin löydettiin ajoissa ja nyt se selvittelee päätään "parantolassa", niinkuin se ite puhelimessa asian ilmaisi. Voi mummi. Onhan se jo vanha ja monta vuotta puhunut, kuinka se odottaa vain papan luo pääsyä, mutta kuitenkin, ei varmaan kukaan tajunnu, että ikävä on niin suuri. Mitä tuommosessa tilanteessa osaa sanoa. Rakkautta, sanoin, voimia.

Facebookista luin että kolmikymppisen ystäväni rakas vaimo oli kuollut.  Kuinka valtava suru kuulema  pyyhkii ylitse ja silti tuntee että toinen on ihan lähellä. Ja muistan kuinka kauniisti se on aina puhunut vaimostaan. Voi ystävä. Mitäs siinä osaa sanoa? Rakkautta kirjoitin, rakkautta ja voimia.

Kuolema liikkuu näinä päivinä lähellä, se saa ajattelemaan elämää. Yksi elämä potkii mun mahassa, onko se jo uusi sielu, on takuulla. Miten se vielä elää elämänsä ja onko se jo elänyt paljon ennenkin? Miksi se haluaa syntyä juuri tähän elämään, juuri minun lapseksi? Onko kuoleman jälkeen elämää, onko tämä elämä vain yksi pysäkki matkan varrella? Onko meidän todella tarkoitus oppia läksymme ja puhdistaa karmaa? Miten voisi elää elämää elävämmin? Miten osaisi arvostaa kaikkea mitä saa ja olla kiitollinen siitä mitä on jo saanut? Miten oppisi elämään elämää, sen sijaan että sitä pyrkii koko ajan (ihan turhaan) hallitsemaan? Miten oppisi antautumaan elämän virtaan, kokonaan ja täysillä?

Rakkauden kautta, Tommy  Hellsten (Saat sen mistä luovut, 2005, Gummerus) kirjoittaa, rakkauden kautta Rhonda Byrne (The Power, suom. Voima, 2010, Making Good) kirjoittaa. Niitä mie nyt luen. Ja niiden mukaan, näin olen käsittänyt, rakkauden kautta elämää voi todella elää. Hellsten kertoo että vasta kun ihminen asettaa itsensä haavoittuvaksi pystyy todella elämään. Että kaikki muu on vain turhaa hallintaan pyrkimistä. Ja elämää ei voi hallita, vaikka me niin kovasti sitä yritetäänkin. Byrne kertoo vetovoiman laista, siitä miten kaikki on värähtelyä, ajatukset, tunteet, teot, kaikki. Ja kuinka me houkutetaan magneetin lailla omaa tunnetilaamme vastaavaa värähtelyä luoksemme. Jos siis ajattelee rakkaudella kaikkea, saa rakkaudella kaikkea. Ja toisinpäin.

Teoriassa kauhean yksinkertaista. Rakastaa, olla rehellinen ja avoin ja kiitollinen kaikesta. Ja aloittaa kannattaa heti, koska aikaa ei ole, on vain nyt. Elämää kannattaa siis varmaan elää nyt. Mahdollisimman hyvin, Ja rakkaudella.

Pibomies löytynyt

Mielenterveys ei muuten ole ihan itsestäänselvä juttu. Aika harvoin sitä tulee mietittyä silloin kun  kaikki on hyvin. Mieli hiipii mieleen viimeistään silloin kun nuppi rupiaa sekoilemaan. Tai kun on lähellä joku, jolla nuppi pimenee. Ja aika usein silloin tulee mieleen myös oma mielenterveys, ihan jo siksikin, ettei se ole ihan helppoa kellekkään joka siinä lähellä pyörii.

Mie olen viime viikkoina miettinyt reilusti enemmän kuin aiemmin, että mihin asti ihmisen jaksamisen rajat venyy ja missä vaiheessa ne alkaa paukkumaan. Meillä tähän perhekuvioon kuuluu yksi, jonka mieli vaihtelee ajoittain maanisen ja ajoittain masennukseen taipuvaisten ajatusten ja tekojen välillä ja se aiheuttaa aikamoisia soppia välillä hämmennettäviksi. Kaksisuuntainen mielialahäiriö ei nimittäin ole niitä helpoimpia juttuja itse kokijalleen, mutta ei myöskään läheisille. (Lisätietoa kiinnostuneille vaikka täältä..)

Tällä kertaa erilaisten vaiheiden jälkeen päädyttiin tilanteeseen, jossa tämän mahassa asuvan puolikkaan tuleva isä on ollut viimeiset kaksi viikkoa kadoksissa.  Siis todella hävöksissä. Yhtenä päivänä kun tulin töistä, oli ihminen (taas kerran) kadonnut kuin tuhka tuuleen ilman mitään ilmoitusta tai viestiä. Kun tämä ei ihan ensimmäinen kerta todella ollut, ei hätä ollut vielä suuren suuri muutamaan päivään. Omalla asunnollaan luultavasti majaileva, puhelimensa, sähköpostinsa, facebooktilinsä ja sälekaihtimensa visusti kiinni pitävä mies nyt vain ajoittain katoaa. Yleensä muutaman päivän päästä paluupostina tulee viesti tai jokin elonmerkki että kaikki on periaatteessa ihan kunnossa, pää vain hajoilee.

Nyt tilanne oli erilainen, ei mennyt muutama vaan tusina päiviä. Ehdin jo miettiä sataan tuhanteen kertaan (päivään mahtuu aika monta hetkeä, jolloin ehtii miettiä vaikka mitä) että voinko mie mennä sinne yksin, vaikkakin poliisin saattamana, jos mie löydänkin sen ammeesta makaamassa tai pää verillä lattialta. Ehdin aika monta kertaa olla sille vihanen, itkeä lohduttomasti yksinäisyyttäni, raivostua, rakastua ja huolestua, piristyä, päättää olla välittämättä ja huolestua taas uudestaan. Ehdin aika monesti käydä sen oven takana, jättää lappuja postilaatikkoon ja lähettää sähköposteja ja tekstareita, kysellä ja soitella kaikki kaverit ja psyk.polit läpi, itkeä neuvolassa ja soitella perheterapeutille. Melkein kahteen viikkoon mahtuu aika paljon kaikkea, noin niinkun tämmösen työssäkäyvän viiden lapsen yksinhuoltaäidin normiarjen pyörityksen lisäksi.

Ja kaikille niille jotka miettii, että minkä helvetin takia kukaan jaksaa tuommosta vapaaehtoisesti, niin vastaan  että sanopa se. Ja arvatkaa vaan miettiikö sitä itsekin. Melkein joka päivä. Mutta rakkaus on aika ihmeellinen asia. Se tekee ihmisen epäitsekkääksi. Se tekee hulluksi. Ja sitten siinä on se puoli, että onko se ihan reilua hylätä ihminen silloin kun sillä menee sairaan huonosti ja se eniten tarvii toista, vaikka se ois kuinka hankala ja typerä. Aika vaikeita kysymyksiä.

Niin, no, tänään se siis löyty. Tai löyty sitten kun soitettiin poliisit ja mentiin isännöitsijän kans sisälle asuntoon. Tai sen äiti meni. Minun anoppikokelas siis. Matkasi puoli suomea huolesta sokiana. Lopulta se sai sen tajuamaan että kotoa on pakko vaan lähteä joskus taas maailmaan, oikeaan maailmaan. Ja se lähtiki, töihin/treeneihin toiseen kaupunkiin. Näin sitä vilaukselta rautatieasemalla, sellaisen äänettömän halauksen verran, ennen kuin se lähti. "Jutellaan sunnuntaina. " se sanoi. Mie vaan itkin. Helpotusta, surua, rakkautta, ikävää, kaikkea.

Mulle tämä kaikki on ihan uutta ja vuoristorataelämä tuntuikin aluksi aika jännältä, kaiken sen tasaisen tylsyyden jälkeen entisessä elämässä. Vaikka onhan aavistuksia tulevasta ollut luettavissa pitkin matkaa ja tieto pibolaarisen mielenterveyshäiriön oireista on pelottanut jo jonkin aikaa. Silti todellisuus on iskenyt vasten kasvoja aika karheilla hanskoilla. Ei oo nimittäin ihan helppoa ei. Ja vaikeaksi asian tekee se, että apua ei tunnu ihan helposti olevan saatavilla. Olen nyt kuukauden sisällä yrittänyt varata aikaa lääkäriin, perheneuvolaan, psykiatriselle sairaanhoitajalle terveyskeskukseen ja  psykpolille. Turhaan. Tai lääkäriin mie pääsin kolmen viikon odotuksen jälkeen ja sain lähetteen psyk. hoitajalle, jolle neuvolan tätin piti varata aika kolme päivää sitten. Ei oo kuulunu. Ja perheneuvolaan mulla on aika huhtikuun lopulle. Just. No, tilanne meni jo tällä kertaa. Ehkä niistä ajoista on apua sitten seuraavaan. Koska vaikka kuinka toivoisi mitä, niin seuraava kerta tulee vielä olemaan. Ja useasti.

Pakko silti luottaa että elämä vielä voittaa. Ja sillä välin huolehtia omasta jaksamisesta tuplatarkasti. Jos nimittäin mie kaadun niin kaatuu aika moni muukin minun rinnalla. Semmoset viis ja puoli nyt ainakin.

Kuka mie olen ja miksi mie kirjotan.

Aika aloittaa alusta. Uusi elämä. Uusi blogi.

Sekamelskan (vanha elämä, vanha blogi) jälkeen tuntuu helpommalta aloittaa ihan alusta. Ja nyt tuntuu taas siltä että voisi kirjoittaakin. Terapiaankaan ei tunnu pääsevän kovin helposti niin ehkäpä tämä julkinen vuodatus auttaa. (Mutta, kiinnostuneet voi siis tutustua entiseen elämään täällä.)

Elämä on hyrskynmyrskyä, sekavaa, arvaamatonta ja usein sotkuista. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, on siis vain pakko mennä läpi, astua myrkyn silmään. Minun elämäni, tämä pieni universumin murunen, pyörii tällä hetkellä aika lailla oman napani ympärillä, n. 20 viikon pituisena, parin sadan gramman painoisena. Sieltä minun mahastani on tullut jo muitakin, viisin kappalein. Mitäpä tuohon sanoisi, alan odottamaan uusia elämiä kun joku vilkaiseekin oikealla tavalla, ja lisäksi olen äärimmäisen hormooniherkkä ja vältellyt kaikin voimin pillereitä ja muita härpäkkeitä, ja vielä lisäksi sitten melekosen huoleton ehkäisyasioissa noin muutenkin.

Onhan nuita lapsia muillakin, tämmöstä laumaa ehkä harvemmilla, mutta onhan niitä. Silti, ehkä vähän erilaiseksi meidän perheen tekee se, että niiden viiden ensimmäisen isästä olen eronnut viime kesänä. Pitkällisen harkinnan ja yhteisen päätöksen pohjalta. Sitä tietysti kipuilee jatkuvasti, ei niinkään omasta puolestaan, eikä edes perheidyllin, vaan lasten. Niiden surua ei oikein tahdo kestää. Ja vaikka ne ihan onnellisia mukuloita näyttäisikin olevan, niin silti se on rankkaa. On se.

Ja jos ei vielä olisi pakka tarpeeksi sekaisin, niin tämän uuden, tämän mahassa asuvan kakskyt viikkosen isä asustaa eri osoitteessa ja on hiukan sekava noin muutenkin tämä tilanne.

Niin, tämänmoisessa hyrskynmyrskyssä mennään. Yrittäen pitää pään pinnalla tai ainakin pidättää mahdollisimman pitkään hengitystä silloin kun ollaan upoksissa. Onneksi on pelastusrenkaita: ystäviä, kirjoja, erilaisia energioita, töitä (vaikka nekin kyllä ajoittain meinaa vetää pinnan alle, enimmäkseen kuitenkin voimaannuttaa). kirpputoreja, käsitöitä, maalausta. Ja onneksi nuo lapset pakottaa aika ajoin kikattamaan. Sekin auttaa kummasti selviämään arjesta. Ja niin, sitten mie kirjotan. Ajattelin, että jos mie kirjotan tänne, niin ehkä joku kaukainen kohtalotoveri, joka painii jossain samanmoisessa suossa, saa tästä irti jotain joka helpottaa. Ja ehkä muakin helpottaa, kun voin purkaa angstini  tänne, enkä rasittaisi enää enempää ystävieni kovia kokeneita korvaparkoja.

Tämmöinen mie siis olen, pohjosesta tullu myrskyn ratsastaja ja siksi mie siis kirjotan. Hypätkää kyytiin, matka voi johtaa mihin vain.