Pibomies ylittti viime maanantaina rajansa. Maaninen tila kiehui ja kupli minun silmin jo jonkin aikaa. Porinaa olisi voinut helpottaa vaikka nukkumalla, puhumalla, uimareissulla tai kävelyllä, mutta kun porisee tarpeeksi, ne kuplat peittävät selkeän ajatuksen. Kun vauhti kiihtyy, se kiihtyy ja kiihtyy kunnes räjähtää, kiehuu yli ja kaikki tuntuu romahtavan. Siltä se näyttää.
Ulkopuolinen ei voi koskaan tietää ja ymmärtää miltä toisesta tuntuu. Ei ole tarvettakaan. Ihminen on aina toiselle salaisuus. Voi vain jakaa hetkiä yhdessä, pieniä todellisuuksia. Viime maanantaina todellisuus näyttäytyi hyvin erilaisena pibomiehelle ja minulle. Toinen koki tilanteen paniikinomaisena kauhuna (siltä se näytti) ja muuttui peloissaan puolustautuvaksi, voimiaan ymmärtämättömäksi karhuksi. Toisen silmät näkivät maailman vain pentujaan puolustavan leijonaemon kautta.
Ilman apua, jota tilannetta varten olisi pitänyt saada jo paljon paljon aiemmin, tilanne muuttui rumaksi. Toinen jäi itkemään toivotonta, vanhaa samaa itkuaan. Toinen tunsi ettei voi enää elää. Ja kertoi sen kaikille naamakirjassa. Ja katosi. Se muutti tilanteen sekunnissa uudeksi. Toisen itku katosi ja looginen pää otti vallan. Tunteet ja vanha historia katosi eikä millään muulla ollut enää merkitystä. Toinen piti löytää ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Maanantai on vieläkin sumua. Puhelin kertoi, että 8 tunnin aikana oli puhuttu 114 puhelua ja kymmeniä ja kymmeniä viestejä oli lähetetty ja vastaanotettu. Naamakitrja täyttyi huolista, voimista, kauhisteluista ja hiton monesta sydämestä. ja pohdiskeluista siitä, miltä sillalta se olisi voinut hypätä. Kauhean paljon vääriä johtoja, niin lankoja kuin päätelmiäkin. Oikeitakin. Seurasi painajaismainen päivä ja yö siitä viestistä, minkä piti lopettaa painajaiset. Aamuyöstä vasta tuli uusi viesti, joka muutti sosiaalipornon astetta pahemmaksi. Julkinen, sekava, helposti väärinymmärrettävä, sairaan mielen kirjoittama viesti, joka toi hetkeksi helpotuksen. Elossa.
Tieto siitä, että toinen oli hengissä katkaisi loogisuuden ja tunteet pääsivät taas valloilleen. Voi julmettu miten oksettava olo tuntemattomien rukouksista ja voimahaleista voikaan seurata. Uhriutuminen saa voimaa ja häpeän ei tarvitse tulla esiin. Voi olla rakastettu. Somessa. Hetken. Koska somerakkaus ei kärsi, ei usko eikä toivo. Se kestää hetken ja sen jälkeen palataan taas koiranpentukuviin ja kliseisiin elämänohjeisiin, joita ei tarvitse noudattaa.
Mutta ruutujen ulkopuolella ihminen jää yksin. Kriisistä seuraa lamaannus. Totaalinen pysähdys, missä pää tyhjenee. Ei enää (tai vielä) itketä. Ei muista tehdä ruokaa lapsille. Toinen ei edes muista lapsia. Siinä tilassa ei somesydämillä ole mitään merkitystä. Ne ei auta nousemaan sängystä, ne ei tee lapsille ruokaa, eikä käske niitä pois muumivideoiden äärestä. Ne ei tuo turvaa eikä ne auta eteenpäin.
Ne harvat oikeat ihmiset, ne jotka lupaa että saa soittaa vaikka keskellä yötä, ne pullantuoksuiset keittiössä viihtyvät keijut, toppahousuiset, lapsia ulosvievät hippipojat ja junalla maailman ääristä matkustavat, pyykiä pesevät siskot auttaa. Ne tekee oikeita asioita. Takoo järkeä päähän tai kuuntelee hiljaa. Ne auttaa. Ne auttoi.
Pahin on ehkä taas hetkeksi ohi. Elämä jatkuu ympärillä. Minä painin taas samojen asioiden äärellä kuin aina näinä hetkinä. Luovutanko? Unohdanko? Yritänkö elää omaa elämää? Huolehtia itsestä ja lapsista. Jättää sen toisen yksin sinne omaan luolaansa. Yksinäisemmäksi kuin kukaan muu. Pimeään. Vaikka se sattuu enemmän kuin kukaan voi ymmärtää, luulen, että tällä kertaa mun täytyy.
Koska se rakkaus, mikä kusipäisesti soittaa ne poliisit ja unohtaa kerta toisensa jälkeen oman kiukun, herää aamukuudelta lasten kanssa joka jumalaton aamu, nielee uudestaan ja uudestaan sairaan mielen loukkaukset, selittää mummoille ja työkavereille someviestejä, itkee yöt ja yrittää väkisin hymyillä päivät että edes joku hymyilisi. Se rakkaus tappaa ilon. Se rakkaus tappaa elämän. Ja minä haluan elää.
