Vauva-arki on vienyt minut mennessään. En ole ehtinyt kirjoittaa, ja vähän tuntuu, etten oikein ole ehtinyt muutakaan. Vauva tarvitsee minut niin kovasti koko ajan, ettei muuta oikein mahdu olemaan. Niin kai sen kuuluu mennäkin. Mutta kun ympärillä on viisi muuta vipeltäjää ja aika vaikeita tilanteita, niin vauvankin tarvitsevuus tuntuu vaatimuksilta. Tasapaino antamisen ja saamisen suhteen tuntuu kiikkuvan väärillä urilla, janoan jatkuvasti jotain itselleni: aikaa, tilaa, vapautta. Onneksi on tieto siitä, että se vielä helpottaa. Alakulo ja hormoonihöyryt kuuluvat imetykseen, tiedän senkin onneksi kokemuksesta. On onni, että vauva ei ole ensimmäinen, vaikka se tavallaan onkin. Ja vauva on onneksi ihanan tyytyväinen oloonsa lähes koko ajan.
Ja pibomies on muuten maailman paras isä, yllättävää kyllä. Tai ei kai se yllätyksenä tavallaan ole tullut, mutta kuitenkin. Raskausaikana mietin niin paljon sitä, että jäänkö yksin, että nyt on ihmeellistä kun en olekaan. Toukka-vauvan isä rakastaa täysillä, sitä en ikinä epäillytkään. Ihmeellistä ja mahtavaa sen sijaan on, että se jaksaa olla motivoitunut omasta hyvinvoinnistaan yhä vain. Se haluaa pysyä kunnossa, ilman masennusta ja hypettä, ja tekee tosissaan töitä sen eteen: nukkuu kunnolla, joogaa, syö terveellisesti, syö lääkkeensä, rauhottuu, nostaa mielialaa ajatuksen voimalla, puhuu.. Ja on pysynyt ihmeellisen tasaisena jo ihmeellisen pitkään. Onneksi.
Huomaan kuitenkin pelkääväni melkein koko ajan vähän. Tarkkailen syksyn pimenevien iltojen vaikutusta, mietin onko se väsyneempi kuin ennen, suutun sisälläni jos se pelaa tietokoneella tai valvoo yhtenä iltana pidempään. Olen huolissani. Pelkään uutta masennuskautta. Ja olen myös huolissani omasta jaksamisesta. Pelkään miten käy jos mie väsyn. En jaksa pitää huolta itsestä ja huomaan välillä olevani tosi poikki. Yhtenä iltana tajusin, että mie pystyin samaistumaan siihen olotilaan, missä pibomies oli monta viikkoa (..vai kuukautta?) viime talvena, että käpertyy omaan koloonsa ja sulkee kaiken pois.. mullakin on niitä olotiloja. Pakotan itseni kuitenkin pois niistä, pakotan itseni ulos ja pakotan itseni tekemään asioita. Ja ahdistus ajoittain helpottaakin.
Yritän päästä pois pelostakin. Yritän myös päästä pois kontrolloinnista. Yritän luottaa siihen, että kaikki on ihan hyvin, vaikken hallitse kaikkea. Yritän vakuuttaa itseni siitä, että lapset pärjää kyllä. Yritän luottaa siihen, että uusi isä osaa omalla tavallaan ja joskus paremminkin. Yritän vakuuttaa itseni, että elämä pyörii ihan hyvin, vaikka mie oisin vähän väsynyt. Yritän oppia antamaan luvan itselleni olla väsynyt ja alakuloinen. Yritän luottaa siihen, että toinen jaksaa kantaa silloin kun minä en niin kovasti jaksa. Ja yritän myös jaksaa.
Perhe tuntuu kuitenkin jo perheeltä. Ihan joka riita ei lopu enää eroaikeisiin. Jotain pysyvää on syntynyt Toukan myötä. Ollaan tultu jo pitkästi eteenpäin, mutta paljon on vielä edessä. Jatketaan askel kerrallaan ja pyritään enimmäkseen kulkemaan samaan suuntaan.
