Jo aika pienenä huomasin, että vanhimpana tyttönä mie autoin pienempien serkkujen kaitsimisessa huomattavasti enemmän kuin muutaman vuoden vanhempi poikaserkkuni. Tajusin myös teininä, että jotain outoa ja kiehtovaa oli siinä poikien maailmassa, jossa ne skeittas tai soitti punkkia ja mie hengailin mukana. Passiivisena sivusta katselijana, jonkun tyttökaverina tai kaverina. Mutta en itse tekemällä vaan olemalla.
Jossain vaiheessa kyllästyin siihen, että mua pidettiin vain nättinä tyttönä. Ei taitavana, ei lahjakkaana. Ei edes typeränän tai ärsyttävänä. Ei taiteilijana, ei opiskelijana, ei aktiivisena kansalaisena, vaan nättinä tyttönä. Leikkasin kultaiset kiharat ja annoin kaikki vaatteet pois. Kuljin sänki päässä ja samoilla sammareilla varmaan vuoden. Opin naiseudesta paljon, vaikka tyttö vielä olikin. Jostain syystä sana painaa enemmän silloin kun sitä ei ole häiritsemässä kauniit kiharat. Ihmeellistä oli, miten paljon valintaansa joutui selittämään. Sain käsityksen siitä, että ihan automaattisesti vapautta ja valtaa omaan itseensä ei ole, vaikka onkin.
Opin lisää naiseudesta äitiyden myötä. Aloin odottamaan esikoista silloin kun muut vielä bailas yöt ja hummas päivät. Yhtäkkiä kaikki puhelut tulikin miehelle. Mun kaverit soitti sitä mukaan keikoille ja kekkereille. Mie lopetin olemasta. Mie odotin. Olin vauvakone. Ja sitten kun vauva syntyi, tuli itsellekin kriisi siitä, pitääkö nahkarotsi vaihtaa mariraitoihin. Pitääkö naisen näyttää äitinä erilaiselta kuin miltä se muuten näyttää? Pitääkö olla erilainen?
Pitkän äitiysrumban myötä olen oppinut asiasta yhtä jos toista. Olen käynyt läpi matkan äitiroolista takaisin itseeni. Olen ollut kotiäiti, opiskeleva äiti ja työssäkäyvä äiti ja nyt sekin äiti, joka on äitiyslomalla kotona vauvan kanssa ja vie isommat tarhaan. Uskallan kuudenteni kanssa olla just sellainen äiti ja nainen kun haluan, ilman että mun pitäisi enää saada hyväksyntää sille keltään. Ja onneksi aika harva enää kuuden lapsen äidin valintoja kehtaa kauheasti arvostellakaan (ainakaan päin naamaa).
Mutta ihan tasa-arvoisia me naiset emme ihan vielä ole miehiin verrattuna. Kotona mie huomaan sen siinä, että vaikka meillä minun käsityksen mukaan asuu kaksi aikuista taiteilijaa, vain toisella niistä on aikaa ja tilaa toteuttaa itseään. Sillä välin kun toinen nauhoittaa uutta biisiä kolme päivää hiljaisuudessa tai keikkailee ja treenaa miten haluaa, toinen ei kirjoita tai maalaa, vaan vaihtaa vaippoja ja imettää. Pesee pyykkiä ja tekee ruokaa. Kuskaa lapsia ja pukee kurahousuja. Siitä on tasa-arvo kaukana. En tiedä kuinka syvällä minussa olevat rakenteet rakentavat itselleni tätä seinätöntä vankilaa vai rakentaako sen tämä vallitseva epätasa-arvo. Käytäntö kuitenkin osoittaa, ettei vanhemmuus jakaudu tasaisesti vaan sitoo toisen, kun toiselle se lisää statusarvoa.
Pohdin sitä, miksei useammat isät antaudu vanhemmuudelle kuten äidit tekee. Onko se meissä sisään rakennettuna vai olemmeko oppineet tähän. Eikö ihan samalla tavalla isukki voisi jättää uran luomisen vuoden tai kahden ajaksi hollille ja kieltäytyä kekkereistä vedoten siihen, että nyt eletään imetysaikaa? Vastaisi vaan, että vauva tarvitsee nyt meitä kotona. Äiti tarvitsee nyt isiä kotiin auttamaan imetys-vaipparumbassa ja sillä siisti. Valintoja kaikki tyynni. niinhän se on. Ja ihan samoin minäkin voisin tietysti valita, että en imettäisi ja menisin vaikka töihin. En kuitenkaan halua. Eli valintoja vaan.
