Hiljaisuutta

Olen miettinyt hiljaisuutta viime aikoina. Suurperheen äitinä osaan arvostaa hiljaisuutta suuresti. Ennen janosin sitä niin, että välillä olisin voinut maksaa mitä vaan yhdestä hiljaisesta viikonlopusta ilman ainuttakaan ihmistä tai ääntä missään. Nytkin sitä kyllä arvostaa, kovastikin, mutta sille on löytynyt myös kääntöpuolensa. Eronneena suurperheen äitinä joka toinen viikko on todella paljon hiljaisempi kuin joka toinen. Viikon 24h/vrk kestäneen mellestyksen jälkeen eka ilta ilman lapsia tuntuu taivaalta. Joka kerta. Mutta mitä pidempään erosta on kulunut, sitä kovemmalta tuntuu ikävä loppuviikosta. Lapsia ja ääntä taloon kaipaa jo niin että sattuu. Ja sitten kirjaimellisesti sattuu korviin taas kun ne palaa. Kontrasti on ehkä liian suuri. Kaipasiko tähän jotain balanssia?

Parisuhteessakin hiljaisuus on näyttäytynyt viime päivinä. Monin eri tavoin. On ollut kerta (kertoja), kun sanoja ei tarvita, kun tuntee toisen niin hyvin. Tietää sanomattakin. Se on ihanaa hiljaisuutta, turvallista ja tuttua. Sitten oli se yksi ihana kaunis hetki, kun olisi halunnut sanoa toiselle koko maailman, muttei uskaltanut puhua ettei säre sitä rakkautta ja kauneutta mikä  siinä hetkessä on. Katsottiin ihana elokuva, Eternal Sunshine of the Spotless Mind, jossa pariskunta poistaa eron jälkeen muististaan toisensa, mutta tapaa sitten uudelleen ja rakastuu taas. Täydellisen ihana rakkaustarina, vaikkakin ihan sairaan surullinen. Osui ja uppos vähän turhankin hyvin meidän tilanteeseen. Elokuvan jälkeen istuttiin pitkään sylikkäin ja itkettiin kai molemmat. Hiljaisuudessa.

On myös niitä hetkiä, jolloin hiljaisuus huutaa kovempaa kuin mikään ääni koskaan. Tänään oli sellaisiakin. Oli miehen kaksisuuntaisen kanssa tosi huono päivä. Lapset, aamuherätys, uudet lääkkeet, huonosti nukuttu yö ja mitä vielä.. joka tapauksessa, päivä alkoi huonosti ja jatkui sellaisena pitkään. Yritin aikani jutella, ottaa kontaktia, lähestyä.. ja vastassa oli lähes täysi h-i-l-j-a-i-s-u-u-s. Aaargs. Siedän aika huonosti sitä. Sitä hiljaisuutta, jossa toinen ilmaisee hiljaisuudellaan valtaa tai mitä lie, ikävää silti. Asiaa selittänee, että erosin vajaa vuosi sitten 12 vuoden suhteesta miehen kanssa, joka ei juurikaan puhunut, juurikaan mistään. Huomasin taas, että kun uusi parisuhde muistuttaa siitä, josta kivuliaasti on juuri päässyt eroon, se repäisee aika monta laastaria kerralla ja paljastaa niitä märkiviä haavoja vanhoista jutuista ja soppa alkaa olemaan valmis. Miehen keikkareissu lähikaupunkiin antoi tällä kertaa välimatkaa hengittää ja yllättäen hiljaisuus vaihtuikin asemalta soitettuun puheluun. Oli jo parempi fiilis. Sillä ainakin. Ja puhelun jälkeen mullakin.

Tätä elämä kai on bipomiehen rinnalla. Tietynlaista varuillaan oloa. Ja siitä puhuinkin sille tänään, että voisi olla parempi, jos toinen menisi silloin kotiinsa, kun yhtäkkinen viisipäinen superaikaisin heräävä, kikattava, kiljuva lauma saapuu näille nurkille. Ainakin jos ahdistaa. Kun se ei taas ole reilua kellekkään, jos ei saa rauhassa kiljua ja kikattaa. Ja niin se kai nyt meneekin, sinne toiseen kotiin, niinkuin itse ehdotin. Ja arvatkaa vaan itkinkö sitten kuitenkin silmäni punaiseksi kun se lähti. Itkimpä hyvinkin.

Mutta, hiljaisuus on asia, jota mie voisin opetella. Sitä, että luottaa asioiden hoituvan ajallaan ihan oikein ilman minun osuuttani. Opetella olemaan hiljaa ja luottamaan siihen, että elämä kantaa. Opetella kuuntelemaan hiljaisuutta. Ja opetella sietämään hiljaisuutta.