Helvetin hyvä äiti

Varmaan jokainen äiti-ihminen tuntee käsitteen syyllisyys aika saakelin hyvin. Jokainen nainen, jolla on lapsia tietää sen jumalattoman riittämättömyyden tunteen joka seuraa ikuisesti. Ja kun lapsia on monta, niinkuin minulla, niin se syyllisyys ja riittämättömyys ainakin viisinkertaistuu. Vaikka kuinka on jo ajat sitten tajunnut, ettei kukaan tarvi kympin äitiä, että joku seiskapuoli kelpaa ihan hyvin, niin silti. Ikinä ei pysty täyttämään omia odotuksiaan. Sitten kun on eronnut yksinhuoltajaäiti, ne tunteet syyllisyyden ja riittämättömyyden kanssa on jo ihan omaa luokkaansa. Vaikka kuinka tietää, ettei se edellinen ollut hyvä kellekkään, se tunne, että on syypää lastensa perheen rikkomiseen, on helvetillinen. Ja se on jokapäiväistä. Eikä siihen enää tarvi yhtään ketään muistuttamaan siitä, kuinka mielettömän riittämätön sitä onkaan.

Lähipäivinä ympärillä hyörivät viranomaiset on osanneet olla niin sairaan tökeröitä ja typeriä kommentteineen ja vihjauksineen, että koko syyllisyyden konsepti on kääntynyt väärinpäin. Ne on saanut mut niin sairaan vihaiseksi siitä, ettei kellään löydy ymmärrystä tai todellista tukea äitiyteen tai ihmisyyteen, että se vitutus on saanu syyllisyyden vaihtumaan ylpeyteen siitä, että perhana, tässä yritetään parhaamme ja selvitään olosuhteisiin nähden sairaan hyvin. Että tulee sellanen olo, että mie oon helvetin hyvä äiti, miettikää te omissa juoruilevissa pahansuovissa pääkopissanne mitä lystäätte. Niin.  

Ensin sain siis perheneuvolan eroryhmäkäynnillä perheterapeutilta ohjeen pirun raskaaseen kriisitilanteeseen, että ehkäpä yksi tai useampi lapsista voisi muuttaa suurimmaksi osaksi aikaa isänsä luo, kun voi olla niin rankkaa lapsille jos äiti on stressaantunut. Just. Niinhän sitä tehdään. Heivataan lapset muualle asumaan kun on rankkaa. Se se varmasti auttaa niitä lapsia tajuamaan, että vaikka äiti on väsynyt, se silti rakastaa niitä ihan yhtä suunnattomasti kuin aina. Ja samalla opettaa, että vaikka välillä on rankkaa, se kuuluu elämään ja siitä selvitään. Joo, kiitos ei vastasin kun järkytykseltäni tokenin. No tänään sain sitten viimeisen niitin arkkuun kun reilu kuukausi sitten uudessa päiväkodissa aloittanut kaksi vuotias on kuulema ajoittain itkuinen. Ompa jännä. Vanhempi täti-ihminen käänsi lievästi päätä vinoon ja säälivällä ilmeellä vilkuillen pikkuista, iloista vipeltäjää, kysyi että milloinkas te olettekaan eronneet, että on varmaan tosi rankkaa näin pienelle. Vittu, meinasin huutaa. Että joo, kiva ku ilmotit, eipä ookkaan tullu itelle mieleen. Ja sit se vielä kaikenlisäksi jatkoi, että niin, ja milloinkas tuo sun vauva sitten syntyykään, ihan vain niinkuin muistuttaakseen, että ei ehkä ollut ihan paras mahdollinen keino auttaa niitä kärsiviä erolapsia tekemällä niitä lisää samantien. Kas kummaa, enpä tosiaan tullut ajatelleeksi. Ja kiitti vitusti että muistutit kuinka sairaan typeriä sitä nyt ollaankaan. Viimisillä itkusilmässä-voimilla sain soperrettua jotain uudesta hotopaikasta ja ihannormisopeutumisvaikeuksista.. mutta vakuuttavuus ei tainnu olla ihan kohillaan. 

Mutta, kaikkien kirosanojen keskellä sitten tosiaan tajusin, että sattuuhan ne sanat kun ne osuu ja uppoaa kunnolla sydänlihaan. Just sinne mihin sattuu eniten, sinne missä sitä rakkauttakin on eniten. Ja sen myötä tajusin sitten kaikkien kiukkujenkin keskellä, että ihan oikeasti, sehän musta tekee niin helvetin hyvän äidin, vaikka välillä sotkenkin totaalisesti kaikki asiat, kun uskallan kaikesta huolimatta näyttää lapsille, että joskus tehdään vaikeita päätöksiä ja eletään niiden kanssa. Ja että joskus on vaikeaa, mutta siitä huolimatta perheen jäsenistä pidetään huolta ja niitä rakastetaan just niillä voimilla mitä kulloinkin riittää. Ja etten mie niitä jätä ikinä vaikka ois kuinka vaikeaa. Niin, välillä on riitettävä semmonen kuus miinus äiti, joka sitten huolehtii että siinä ympärillä on silloin muita, jotain vähintään kasin tyyppejä kavereina tukemassa. 

Että tämmöisissä fiiliksissä tänään.