Ei ole muuta vaihtoehtoa, vaikka se sattuukin enemmän kuin ikinä mikään. Vaikka haluaisin uskoa, että rakkaus voittaa kaikki esteet ja kaikki muuttuu vielä paremmaksi, en enää usko. Nyt on vain päästettävä irti. Jos olisin yksin, en pystyisi siihen. En päästäisi irti elämäni rakkaudesta vaikka sattuisi kuinka. Mutta en ole yksin. Minulla on vatsassani uusi pieni elämä, joka tarvitsee äidin, joka pystyy keskittymään siihen, että sen elämä saa parhaan mahdollisen alun. Ja minulla on viisi, jotka joka päivä kaipaavat elämäänsä turvalliset raamit ja pysyvyyden. Luottamuksen elämään ja äidin, joka jaksaa hymyillä. Ja jotta mie jaksan hymyillä, mie tarvin elämääni turvallisuuden tunteen, luottamuksen ja raamit, joissa mie pystyn toimia.
Olen sairaan surullinen, että puolikkaan isä ei halua tätä tarpeeksi. Olen sairaan surullinen, ettei se yritä tarpeeksi. Olen sairaan surullinen, ettei se pysty tähän. En kuitenkaan voi enää odottaa. Vatsassa asuvan vuokralaisen muuttopäivä lähestyy joka päivä ja joka ikinen päivä kun mie voin huonosti, sekin voi huonosti. Jotta mie voin paremmin edes sitten kun se syntyy, on mun ymmärrettävä, etten voi pelastaa sellaista, joka ei halua tulla pelastetuksi. Ymmärrän nyt, etten voi auttaa toista elämään elämäänsä. Voin vain elää itse omaani.
En saa sitä kiinni millään. En saa sanottua tätä sille kasvokkain. Se ei jätä mulle muuta vaihtoehtoa. Yritin jo tekstaria, eilen kirjoitin, että jos se ei soita, se ei jätä mulle vaihtoehtoja. Se soitti, muttei ikinä vastannut enää uudelleen, eikä tullut lupaamaansa tapaamiseen, ei soittanut takaisin. Ei vastannut tänäänkään, ei soittanut, vaikka pyysin. Lupasin rakastaa sitä silloinkin kun on vaikeaa, ja rakastankin, aivan liikaa, tämä vain sattuu liikaa jotta voisin jatkaa. Anna anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti