Myrskyssä eletään taas. Blogin alkutekstiin voisi vaihtaa kuvaukseen kuuden lapsen yksinhuoltaja. Puolikaskin on nyt ihan kokonainen. Pibomies muutti ystävänpäivänä pois ja olen ihan virallisesti taas yksin. Yksin seitsemän hengen taloudessa. Käsittämätön epäonnistumisen tunne valtaa joka solun ja keskityn tällä hetkellä lähinnä hengittämään. Muuhun ei juuri riitä voimia.
Tiedän, että kaikki vielä näyttää joskus hyvältä. Tiedän, että uskallan vielä joskus rakastaa. Mutta nyt kaikki sattuu kovaa. Itsesuojeluvaistot on nollissa ja samalla satasella. Kaikki tuntuu absurdilta ja elämä vain suurelta näyttämöltä. Ilmeisesti näytelmässä esitetään minun elämää, saan sen vielä joskus haltuuni, mutta juuri nyt vain seuraan sivusta ihmeellistä draamaa ympärilläni.
Ystäväni kysyi facebookissa mitä kertoa nuorille rakkaudesta. Halusin vastata, että varoittaisi niitä ettei ikinä rakasta mitään, etteivät satuta itseään. Kirjoitin kuitenkin, että rakkaus on sitä, että näkee toisessa sen täydellisen olennon, joka se pohjimmiltaan on. Ja että ilman rakkautta, emme voi kasvaa itseksemme. Kaipaan itseäni, kaipaan rakkautta, niin että sattuu.
Toinen ystävä suositteli lukemaan Oshoa, kirjaa yksinolosta, vapaudesta ja rakkaudesta. Suuntaan kirjaston hörhöhyllyille ja toivon löytäväni vastauksen onneen sieltä, vaikka todellisuudessa kaipaisin vain ihmistä, joka rakastaisi minut ehjäksi, näkisi minussa minut virheideni takaa. Luulen kuitenkin, että sen täytyy olla ensin minä. Ehkä Osho auttaa siinä. Kerron sitten.
Sillä välin laitan kai treffipalstoille ilmoituksen imettävältä äidiltä, jonka mahdollisuudet baaripokailuun ovat nollissa, että täällä kaivattaisiin vähän läheisyyttä, kelpaisko??
Pienen Toukan tulevaa elämää ei uskalla vielä edes ajatella, se sattuu ihan liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti