Aika vierii ja vyöryy ylitse vauhdilla. Elämän täyttää ruuhkan täyteiset jaksot, joista muistaa jälkeenpäin hämäriä hahmotelmia. Joulu joululta yhä vähemmän perheen lapsista odottaa joulupukkia ja pelkää kiltteyttä vahtivia tonttuja. Ne kasvaa, tajuan.
Minäkin kasvan. Olen kohta yhtä vanha kuin äitini mummoutuessaan. Yhden samanikäisen työkaverin luokkakaveri oli jo vaari. Minäkin voisin olla. En vaari, mutta mummo. Ja kun kasvan, ajattelen koko ajan enemmän kuolemaa, sitä että tämä kaikki päättyy vielä. En usko oikein mihinkään, joten en saa lohtua siitäkään, että elämä jatkuisi toisessa muodossa. Koen vain ahdistusta siitä, etten ehdi olla onnellinen, vaan kuolen tyytymättömyyden tilassa ja kadun elämätöntä elämääni. Tyypillinen ikäkriisi, otaksun.
Sain kouraani kirjan positiivisesta psykologiasta ja ehdin lukea onnellisuudesta, siitä kuinka ihmisen muisti pettää ja jälkeenpäin luulee olleensa onnellisempi kuin on kuvitellutkaan. Ja siitä, miten aivot luulevat olevansa onnellisia kun hymyilee, vaikkei hymyilisi oikeasti. Niin sanotaan, että on onnellinen kun vain päättää olevansa.
Yksi ystävä sanoi tänään, että pitää lopettaa Se, mikä ei toimi ja kokeilla muuta. Se herätti minut. Se, ja huominen syntymäpäivä. Ja isän paha sairaskohtaus. Elämä on nyt, sitä ei voi odottaa. Mutta kun mietin, miten eläisin parhaiten, tajusin, etten ole koskaan oppinut kuulemaan itseäni. En tunnista tunteitani enkä tiedosta tarpeeksi ajatuksiani ja rakennelmia niiden takana. Niinpä päätin, että se on ensimmäinen askeleeni kohti minun elämääni. Tutustun itseeni.
Siispä, ihanaa loppuelämän ensimmäistä syntymäpäivää minulle. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti