Istuin eilen puolisokkotreffeillä. Täytyy myöntää, elämäni ensimmäisillä. Treffikumppani oli oikein mukava, hauska ja komea ja punkun ja kuoharin kera istuimme puhuen liki 8 tuntia. Jokin kuitenkin tuntui puuttuvan, kipinä. Se pienen pieni vivahde joka muuttaa ystävyyden rakkaussuhteeksi. Sitä ei voi järjellä selittää. Rakkautta.
Sokkotreffien herättävin hetki tuli kuitenkin jo muutaman konjakin liikaa juoneen naapuripöydän herrasmiehen suusta. Hän muun muassa kertoi elämänsä olevan kuin Bossin partavesi ja pudotteli sitten elämäänsä toistuvasti lattialle. Kaiken roskan keskeltä pystyi löytämään myös helmiä. Hän mm. kysyi, muistammeko Ruususen tarinan herättävintä ajatusta. Sitä, kun prinsessa pyytää nukkuvalta elämältä, että älä jätä minua. En muista, onko tarinassa todella vastaavaa kohtausta, mutta lause jäi kaikumaan minuun.
Tajusin, että vasta kun elämässään kohtaa tuon rukouksen, älä jätä minua, voi sanoa kohdanneet itsensä. Kun joutuu luopumaan sellaisesta, mitä ilman ei voisi kuvitella elävänsä, kohtaa oman heikkoutensa pohjan. Ymmärtää, ettei yksin ole kokonainen. Että tarvitsee toista, ollakseen ehjä. Tommy Helsten lupaa, että sen saa, mistä luopuu. Onko siis niin, että vasta kun kohtaa oman haavoittuvuutensa, menee rikki ja särkyy, voi vasta todella rakastaa? Vasta sitten ymmärtää, että ei tarvitse toista elääkseen, vaan rakastaakseen. Ymmärtää, että vaikka sydän särkyy, se jatkaa lyöntejään ja pystyy ehkä vielä rakastamaan uudelleen. Ja oikeastaan, vasta sitten pystyy todella rakastamaan, koska silloin ymmärtää, kuinka vahva ihminen on heikoimmillaan.
Jätetyn osa on kova. Siinä joutuu käsittelemään oman arvottomuuden tunteensa. Joutuu kohtaamaan rakkaudettomuuden ja seisomaan alasti kylmässä. Minut on jätetty. Säretty sirpaleiksi ja sydän verta valuvana siirretty syrjään. Luulin, etten voi elää. Mutta elän kuitenkin. Ja vaikka kipu on saatanallinen ja tuntuu loputtomalta , huomaan, että se on saanut sydämeni auki. Se on antanut minulle luvan olla heikko. Ja toivon, se antaa minulle sydämen, joka on täynnä hellää, hyväksyvää rakkautta. Rakkautta itseeni. Ja suuren kaipuun löytää toisen, yhtä avoimen ja herkän sydämen. Ei enää muureja vaan siltoja. Rakkauden siltoja.
Ajatuksia suuren perhejuhlan jälkimainingeissa. Meille eronneillehan kaikki nämä äitienpäivät, joulut ja juhannukset ovat vain koko maailmaa syleileviä muistutuksia siitä, että olemme yksin. Ja epäonnistuneet pahalla tavalla. Ja silti, elämä jatkuu. Tänään esikoiseni lohdutti äitienpäivälounaalla itkevää pikkusiskoaan: "Sun täytyy vaan ottaa tää rakkaus vastaan niin helpottaa. " siskon vastatessa tälle dramaattisesti itkien, että "mutta kun mikään ei auta. ". Kauhean fiksuja lapsia, maailman parhaita. Tajuaa elämästä jo monta oleellista asiaa. Täytyy vaan ottaa rakkaus vastaan.
Anna Puu Riko minut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti